torstai 14. toukokuuta 2015

Aloittaminen, vaikein juttu koko projektissa

Tästä se lähtee, eka oma blogini :D

Onhan sitä ollut puhetta bloggaamisesta aikaisemminkin ihmisten kanssa, mutta minut tuntien blogittaminen muuttuu pian jumittamiseksi. En siis tarttunut haasteeseen luoda kotieläinteiteen opinnoistani blogia viime syksynä, kun opintoni Viikissä aloitin. Kyllä sitä sai aikansa kulumaan lukukauden aikana ihan ilman ylimääräistä koneella kirjoitteluakin. Nyt on kuitenkin tämän projektin aika, kun maatalousharjoittelu starttasi viime viikolla. Haluan kertoa ihmisille monin sanoin mitä kuuluu, mutta päivässä ei riitä minuutit soitella kaikille kaikkia mehevimpia juttuja. Sitä paitsi leukapielet väsyy jos koko ajan suu käy ;)

Mulla oli kauhian hyvä idea, että rakentelisin blogia kuvien varaan, mutta siitä ei taida tulla mitään. Olen älyttömän huono tarttumaan kameraan ja aivan liian monisanainen selittäjä pitäytymään vain kuvateksteissä. Joten nauttikaa/kärsikää ystäväiseni hillittömästä määrästä tekstiä niukoilla kuvilla höystettynä. 

Nyt asiaan: Maatalousharjoitteluun. Sana kummitteli tuutoreiden huulilla jo ensimmäiseltä viikolta lähtien Viikissä. Tapahtumaa alkoi odottaa kuin kuuta nousevaa. Minulle harjoittelu on mainio tapa tutustua maatalousalaan yleisemmin. Olen sitä vierestä seuraillut ikäni, mutta en ikinä päässyt elämään tiiviisti maatilan arkeen. Toki nytkin olen palkollinen, mutta saan lähes päivittäin palloilla navetan tuntumassa ja tiedän mitä eläimille kuuluu. Eläimet ovat tämän alan ihanuus. Lehmää suloisempaa otusta ei ole, tai jos on, en ole itse tätä vielä kohdannut. Lehmä on toki tuotantoeläin ja niiden pointti on tuottaa maitoa tai lihapuolella lihaa, mutta ei se sulje pois eläimen hurmaavuutta. 


Eikö oo söppänä? Hiukan on vielä hiottavaa valokuvauksessa. Strategia sille, miten ehtii ottaa kuvan ennen kun turpa on aivan kiinni kamerassa on vielä puutteellinen. 




Maatalousharjoittelua on nyt takana reilun viikon verran. Tässä ajassa olen taas muistutellut mieleen mitä se lypsäminen taas olikaan ja opetellut uuden tavan lypsää. Hieman eroa on vajaan parin kymmenen lehmän parsinavetassa, missä minut pari kesää sitten perehdytettiin lypsyn alkeisiin ja 16-paikkaisella lypsyasemalla, jonka pitäisi yltää 50 lehmän tuntivauhtiin. Ei taida tällä hetkellä ihan yltää, kun on harjoittelijan reppana sähläämässä mukana, mutta kyllä tämä tahti tästä kiihtyy kesän mittaan. Ainakin itse uskon niin. Hieman alan olla jo hajulla mitä tehdään milloinkin, mutta kyllä näissä rutiineissa vielä reenattavaa on. 

Loogisesti tähän väliin olisi kai paikallaan kertoa missä ihmeessä minä harjoittelen ja mitä. Tila on reilun sadan lypsävän luomutila minulle uudella puolella Suomea. Lypsyasemalla säännöllisesti vierailevien lehmujen lisäksi tilalta löytyy vasikoille imettäjäemoja. Päivärutiineihin ei juuri kuulu vasikoiden juottoa, koska vasikat juovat niinkin extrimestä paikasta kun lehmän utareesta maitonsa. Tämä piirre tilassa ihastutti jo heti alkuunsa, kun lueskelin perustietoja tilasta kaverin vinkatessa harjoittelijan paikkaa. Iloitsen mahdollisuudesta opppia imettäjäemojen käyttöä lypsytilalla käytännössä. Tässä on kesä aikaa harjaannuttaa vasikka- ja karjasilmää yleisemmin imettäjäemoja silmällä pitäen. Tarkkaa silmää ja tarkistukset pari kertaa päivässä imettäjäemot vaatii, mutta se on pieni vaiva verraten juottorumbaan. Vasikat saavat ruokailla koska tykkäävät, eikä navetalla juuri kuule vasikan huutoa. Vasut ovat rauhallisia, eivätkä hyökkää ihmisen kimppuun puntteja lutkuttamaan hetki kun kiinni saavat. Yhdellä mammalla on useampi vasu, mutta jos vasut eivät määrästä huolimatta jaksa juoda utareita tyhjiksi, mamma ohjataan lypsylle. 

Toinen itselleni uusi piirre karjatilalla on paimenkoirien käyttö. Oma kokemukseni koirista on lähinnä puolikoulutettuja lemmikkikoiria, joiden älykapasiteetti ei pääse oikein oikeuksiinsa. Mitä enemmän seuraan paimenkoirien ja ne kouluttaneen isännän työskentelyä, sitä vakuuttuneempi olen koiran älykkyydestä. Paimenkoirat ovat työsuunnan bordercollieita ja oikein mukavia kavereita. Omat koiranohjaustaitoni ovat aivan onnettomat, mutta isännän ohjauksessa syttyi valtava into oppia uutta. Olisi valtavan hienoa osata ohjata koiraa oikein. Paimenkoiraa ei tarvitse opettaa paimentamaan, se on vaisto. Ainoa kuka paimennustilanteessa yleensä sählää omiaan olen minä. Navettakoira Jakella on minun kanssani kestämistä. Onneksi Jake on aika kärsivällinen ja osaa hoitaa työnsä minusta huolimatta. Jaken homma on paimentaa lehmät lypsylle ja asemalta takaisin kotionsa osastolle, sekä avittaa eläinten siiroissa navetan sisällä. 

Huomasimpa juuri, ettei minulla ole yhtään kuvaa koirista. No ehkä joku kaunis päivä muistan jättää puhelimen taskuun työpäivän ajaksi ja nappailla kuvia. Tuskin, mutta kattellaan. Tänään otin ekat kuvat naveton sisältä, ei toki osunut yhtään julkaisukelpoista räpsyä. Vähän jäänyt sekin, kun aika ja energia menee työkuvioiden opetteluun.

Arkirutiinit navetalla alkavat vähitellen iskostua takaraivoon. Aamulla 4:30 alkaa työt kiimakierroilla tai imettäjäemojen tarkistuskierroksella. Sitten maitohuoneen ja lypsymontun laitto. Lypsyn aikana kuivitellaan jne. Aina tulee kuitenkin tulee poikkeuksia ja poikkeuksen poikkeuksia. Tämän päivän poikkeus oli kovin kultainen. Itikka työnsi maailmaan oikein komian risteytyslehmävasikan. Vähän oli tarvetta avulle, mutta muuten sujui kaikki hyvin. Kuvaa en raaskinnut ottaa. Suotta häiritä uutta tulokasta ja mammaa ylen määrin. Kuvailla ehtii sitten kesällä laitumen laidalla kun päivän työt on tehty. 


Sää on ikävä, jäätävää vettä vihmoo päivän läpeensä, mutta ulkoiluvuoro tarhaan aiheuttaa silti samanlaisen hepulin kun ennenkin. Siinä saa harjuri järjestää itsensä pois alta melko nopealla aikataululla tai jää riemun jalkoihin.

Hieman uutta kuvamateriaalia tältä päivältä. Hiehot pääsi vuorostaan ulkoilemaan ja kohellus alkoi jo ennen kun kylmäpihaton ovi aukesi. Kultaisia otuksia, mutta kovin nopeita liikkeissään. Siinä saa hidas hämäläinen koittaa pysyä tahdissa mukana tai tulee lituskaa.

Tässäpä tälle päivälle tarinaa. Ihanasta vuokratorpastani en vielä kertoillut mitään, mutta ehkäpä seuraavassa tarinahetkessä. Sen verran voin sanoa, että torppa tai mökki, miksi tätä haluaa kutsua, sijaitsee navetan naapurissa ja on kesän mun käytössä. Sain hillittömän oivalluksen kun purin muuttokuormasta tavaroita paikoilleen: Mulla on nyt ensimmäistä kertaa neljään vuoteen ihan oma koti. Mun ei tarvitse jakaa kylppärin kaappia kenenkään kanssa, eikä tiskata kenenkään muun astioita. Mieletön fiilis! Nautin tästä koko kesän täysin siemauksin ja palaan onnellisena soluasuntooni ihanien kämppisten luo taas syyskuussa. Enköhän mä siihen mennessä kyllästy omaan tilaan. Ja aina kun rupeaa ahistamaan tiskin puuten, voin mennä navetan toimistoon tiskaamaan kahvikuppeja :)

 
Toivottavasti saan taas pian kirjoitusintoni kaivettua esiin. Pysyisi täällä kuulumiset ajan tasalla. Voisi kai sitä jatkaa kesän ylikin kirjoittelua, mutta ainakin nyt harjoittelukuulumiset haluan jakaa tällaisessa muodossa tutuille. Ja jos joku tuntematonkin haluaa lueskella sangen sekavaa turinaa harjoittelukesältäni, tervetuloa joukkoon. En pyri mitenkään siistiin ja asiapitoiseen sisältöön, fiilispohjalta mennään ja minun näköistä tarinaa on luvassa kesän mittaan. 

Puss och Kram!
Kuullaan taas pian!

2 kommenttia:

  1. Ihana Sinä ! Huippua kun aloitit ! :) Kiva "kuulla näinkin" vaikket sinä minun puheluilta välty <3 Osaan niin kuvitella tuon onnen tunteen kun saat olla yksin. Varsinkin kun päiväsi ovat noin "mahdottomia" ;) Tarkoitan noita persoonallisia työaikoja siellä...ja kuten sanoit...syksyllä on kiva sit palata "omien joukkoon " :) Voi hyvin ja pidä kivaa !!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Naatiskelen tämän näköisestä työkesästä tänä vuonna. :) Koitan lisäillä kuvia jatkossa... ;)

      Poista