tiistai 13. lokakuuta 2020

Työ on mannaa sielulle

Teen työtä ja rakastan sitä, että saan tehdä työtä. Juuri edellisessä testissäni hehkutin, miten viihdyn kotiäidin roolissani nykyään erinomaisesti ja seuraavaksi ihannoin työntekoa. Loogista?

Ehdottomasti. Elämä on erinomaisessa tasapainossa. Teen muutaman tunnin viikossa oman alan hommia kotitoimistossa junnujen nukkuessa päiväunia tai tyhjentäessä kaappeja. Nautin siitä, että saan hetkittäin vierailla aikuisten ihmisten maailmassa ja haastaa päätäni mielenkiintoisten työtehtävien parissa. Saan tehdä sitä hommaa, mistä aina haaveilin opiskeluaikana. Ja sitten saan palata takaisin maan pinnalle ja vaihtaa eniten haisevan vaipan ja ruokkia kovaäänisemmän mukulan ensimmäisenä. 

En selviytyisi täysaikaisessa työelämässä tässä vauvapöperössä. Vaikka mukulani ovat perustyytyväisiä ja saanen sanoa, että helppoja lapsia, he silti herättävät sen 4 kertaa yössä. Pienempi kaipaa tissille ja isompi kipittää aamuyöstä omasta sängystään isin kainaloon huudon kanssa. Ei pätkittäisillä yöunilla pärjää työelämässä. 

Toisaalta tulisin hulluksi ilman kosketusta aikuisten ihmisten maailmaan. Jäin suoraan opintojen jälkeen mammalomalle, mikä ei varsinaisesti paranna asemaani työmarkkinoilla. Vastavalmistuneen palkkaaminen on aina perehdytyshaaste työnantajalle, saati sitten tällainen valmistumisen jälkeen vain kotona pöperöitynyt pienten lasten äiti. Tämän takia minulla oli esikoisen jälkeen melkoinen paniikki löytää jotakin järkevää tekemistä ja ihme kyllä tällainen osa-aikahomma järjestyi. 

Työelämä tuntee kovin huonosti yhdistelmää vauva ja työ. Oletusarvo on, että äiti pitää kiltisti sen 10 kk vanhempainvapaita kotona ja palaa sen jälkeen täysillä töihin ikään kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Isä tuskin pitää vapaita, ainakaan niitä, mitkä mahdollistaisivat äidin paluun työelämään jo 3 kk lapsen syntymän jälkeen. Osa-aikaisuudesta voidaan keskustella prosentteina, eli tehdään 60 tai 80 % työaikaa sitten, kun lapsi on sen ikäinen, että se huolitaan päiväkotiin, eli vähintään sen 9 kk. 

Entä me, jotka joutaisimme kotona tekemään tässä lastenhoidon ohella töitä muutamia tunteja viikossa? Meille ei ole valmista sapluunaa. Ei tällaisia työpaikkoja ole olemassa, ne täytyy jonkun luoda. Olen onnellinen ja otettu siitä, että työnantajani suostui tällaisen mahdollisuuden minulle järjestämään. Taloudellisesti mammalomalla väkästelyllä ei ole ratkaisevaa merkitystä, mutta mielenterveydelle ja sielulle tämä on mannaa. Saan kartuttaa ja ylläpitää oman alan osaamistani, enkä ole aivan hattara sitten joskus, kun oikeasti palaan työmarkkinoille. 

Uskon, toivon ja luotan, että tulevaisuudessa työelämän ja pikkulapsiarjen yhdistäminen olisi luontevampaa ja helpompaa kuin nykyään. Ymmärrän äitejä, jotka jäävät riemulla kokonaan kotiin koko mammaloman ajaksi ja siitä vielä lisäkuukausia kotihoidontuen turvin, mutta heillä usein on työelämää jo takana. Äitiysloma tuo siihen ehkä jo kaivattua taukoa ja mahdollisuuden irtautua normaalista arjesta. Mutta entä me nuoret äidit, joiden olisi CV:n kannalta tärkeää olla työelämässä, mutta biologia muistuttaa lisääntymään vielä, kun voi. Tai me äidit, jotka tulemme yksinkertaisesti hulluiksi kotona. En tiedä ovatko lapseni liian helppoja, mutta minulla on niin paljon ylimääräistä aikaa, että edes haaveilen työnteosta. Olen ikäni touhunnut ja häärännyt milloin mitäkin harrastuksia, töitä, opintoja ja järjestöhommia koko hereillä oloajan, enkä ole miksikään muuttunut. Edelleenkään en osaa heittäytyä moneksi vuodeksi "vain kotiin". Pienet lapset nukkuvat kiitettävän paljon päivisinkin ja silloin seinät alkavat helposti kaatuilla niskaan, jos ei ole jotain oikeasti mielekästä ja järkevää tekemistä, kuten töitä. 

Toisinaan päiväunityyny houkuttaa myös kotiäitiä ja pieni ärräpään tapainen saattaa livahtaa mieleen, kun työpuhelin soi kaksi sekuntia ennen Nukkumatin hiekkoja. Kun töihin pääsee käsiksi, ne voimaannuttavat tehokkaammin kuin mitkään optimoidut tehopäikkärit tai ruususen kauneusunet. Työrutistuksen jälkeen on sellainen olo, että on saanut oikeasti jotain aikaiseksi. Työ palkitsee eri tavalla, kun kotiaskareet. Kotonakin saan asioita aika paljon päivän mittaan aikaan, mutta ne eivät vaan näy montaakaan minuuttia. Jos kerään lelut imuroinnin tieltä, esikoinen kippaa leluämpärit nurin ennen, kun saan imuria edes esille. Päivä ikkunoiden pesun jälkeen %&#! harakka sonti suoraan siihen lasiin, mikä on lämpömittarin takia hankala pestä. Kotiäidin työn jälki ei näy.

K-alkuinen kirosana on mullistanut työelämän rutiineja tänä vuonna. On pakon edessä opittu tekemään työtä etänä ja monipuolisesti hyödyntämään erilaisia etätyöalustoja. Olen päässyt osallistumaan moneen sellaiseen tilaisuuteen, mitkä olisi todennäköisesti tavanomaisena vuonna jääneet minulta välistä, kun en paikan päälle olisi päässyt. Tänä vuonna kaikki tapahtuu etänä, joten me kotitoimistolaiset pääsemme myös mukaan. Ja on tästä K-sanasta sekin hyvä puoli, ettei kukaan ihmettele, kun mukulat vetävät itkupotkuraivarit kesken työpuhelun. Toinen aloittaa ja toinen säestää stereona juuri silloin, kun kuvittelit, että on sopiva (eli hiljainen) hetki soittaa. Ehkä tämän aikakauden seurauksena on normaalimpaa tehdä työtä kotoa käsin ja myös silloin, kun lapset ovat pieniä. Aika näyttää. 

Puss och Kram!

keskiviikko 7. lokakuuta 2020

Kotiäiti ei tee työtä

Aamu alkoi samoin kuin monena muunakin päivänä, vääntäydyn ylös lappamaan puolison keittämää aamupuuroa esikoisen ja omaan kitaani ja huuhdon unihiekat silmistä mukillisella kahvia. Jos olisin työelämässä, tuo aamun ensimmäinen kahvi olisi juotu 12,5 min pituisella kahvitauolla. Laitan päivän ensimmäinen pyykkikoneellisen pyörimään.

Aamupäivällä ulkoillaan, eli vaihdetaan vaipat molemmille mukuloille, käydään itse vessassa ja siinä välissä toinen murjaisee sonnat vaippaan ja sitten vaihdetaan vaippa uudestaan. Nuorempi vaatii tissiä ja vanhempi repii sukat jalastaan ja juoksee paljain varpain karkuun. Kun nuorempi on ruokittu ja huollettu taas kuivaan vaippaan, hänet pakataan pipo päässä makuupussiin vaunuihin ja keräillään esikoisen ulkoiluvaatteet käden ulottuville eteiseen. Sen jälkeen teljetään esikoinen eteiseen ja istutaan rapulle pukemaan ensin sukat, mistä toinen löytyi keittiön lattialta ja toista ei löytynyt, joten laitamme eriparisukat. Seuraavaksi merinovillakerrasto ja hanskat. Etsitään peukaloa noin viisi kertaa ennen, kun hanskat on saatu kahteen käteen järkevästi. Pyydystetään lapsi välillä renkkumasta ovenkahvasta ja laitetaan uudestaan hanskat. Puetaan haalari ja pipo, laitetaan kengät jalkaan. Kurakelillä laitetaan vielä kuravaatteet ja taistellaan kahdet hanskat päällekkäin (tumput ja kurarukkaset). Ja tiedän, että on olemassa myös vuorellisia kurahanskoja, mutta niitä ei saa viikossa kuivaksi, kun ne kastuvat kuitenkin joka ulkoilulla.

Ajatuksesta, että mennäänpä ulos, siihen pisteeseen, että ollaan kahden lapsen kanssa ulkona, menee noin tunti aikaa. Lastenhoitajan minimituntipalkka on jossain 10 € paikkeilla.

Ulkona ollaan sen aikaa, kun päivän ruokatilanne antaa myöten. Jos edellispäivältä on jotakin soosia vielä jääkaapissa, voidaan leikkiä ja telmiä mielin määrin klo 11 asti, mutta jos edessä on vielä ruuanlaitto ennen kiljuvaa lounasnälkää, pitää sisälle suoriutua jo hyvissä ajoin. Vaatteet pois, märät kuivumaan ja käsipesulle. Joku saa siitäkin palkkaa, että pesee selkä kyttyrällä mukuloiden käsiä ja yrittää opettaa, ettei nenää kaiveta Korona-aikana. Minä en saa siitä palkkaa, koska nenänkaivaja on omani ja olemme kotona. 

Suurtalouskokin kuukausiansio on jotakin 2000 €:n alle tai päälle työnantajasta riippuen. Suurtalouskokki tekee sapuskat koko päiväkodin väelle kolmesti päivässä: aamupala, lounas ja välipala. (vuorohoidossa myös päivällinen ja iltapala) Kotiäitinä teen kaksi lämmintä ateriaa, välipalan, iltapalan ja joskus myös sen aamupalan, jos minä vääntäydyn ensimmäisenä aikuisena ylös aamulla. Teen ruokaa vain 2-3 hengelle, joten sitä ei lasketa työksi.

Lounaan jälkeen vaihdan pyykit koneeseen, tyhjennän edellisen päivän kuivat pyykit telineeltä ja ripustan uudet. Esikoinen kikkailee karkuun ilman vaippaa pyllynpesun jälkeen ja pissaa lattialle. Löydän pissan hetkeä myöhemmin, kun sukat kastuvat kantaessani vauvaa omaan petiinsä syötön jälkeen. Kuivaan lattian ensimmäisellä käteen osuvalla krotilla ja vien sen pyykkiin toivoen, ettei sitä kaiveta iltapäivällä huivileikkeihin. Käytin pikasiivoukseen sideharsokrottian, enkä siivousliinaa, joten suorite ei ollut työtä.

Sammutan rättiväsyneen esikoisen päiväunille ja nukahdan itsekin. Nukkarissa ei nukuta, joten tätä ei lasketa työnteoksi. Herään puolentunnin kuluttua ja yritän hiippailla hiljaa työkoneen äärelle. Ehdin avata koneen ja sen jälkeen kuulen pienten askelten tassutuksen toisesta päästä taloa. Se siitä, kotiäiti ei tee palkallisia töitä tänäänkään. Käymme yhdessä vaihtamassa pyykit koneeseen ja mietin, kenen homma on työelämässä pestä pyykkiä? Ovatko he siistijöitä tai laitoshuoltajia vai jotakin sellaisia, kenen ammattinimikettä en edes tiedä? Meillä sen homman hoitaa kotiäiti.

Päikkäreiden jälkeen haahuillaan jotakin kehittävää iltapäivä. Lauletaan ja leikitään tai mitä näitä nyt on. Pikkuveli lirkuttelee ja hymyilee hampaatonta hymyään kuin Naantalin aurinko ja esikoinen rakastuu kännykästä soivaan spotify-listaan. Roskikset ovat täynnä, joten puemme uudestaan kimpsut ja kampsut päälle ja käymme viemässä ne pihan perälle roskasammioihin. Se kai olisi siistijän homma?

Vanhempainpäiväraha ja kotihoidontuki kerryttävät nykyään eläkettä (näin ei aina ole ollut), joten kyllä ne ainakin valtion mielestä ovat työhön verrattavaa ansiota. Silti väitän, että edelleen kotiäidin tekemän työ nähdään ennemmin kotona hääräilynä ja harmittomana harrasteluna, kun verta, hikeä ja kyyneleitä sisältävänä raakana työnä. Missä työpaikassa saman päivän aikana tarvitset pahimmillaan lastenhoitajan, siistijän, suurtalouskokin, ensihoitajan, kriisipäivystäjän ja valtakunnansovittelijan toimintavalmiuksia? Papereita minulla ei ole noihin mihinkään, mutta vuodet kotona lasten kanssa perehdyttävät kiitettävästi. 

Kunta-aloilla viikoittainen työaika on 38 h 15 min. Kotiäitinä tuo tuntimäärä täyttyy vajaassa kahdessa päivässä. Kotiäitiys on kokoaikaduuni hamaan hautaan asti, mikä on hyvä tiedostaa jo ennen, kun tälle polulle säntää, koska tätä työnantajaa ei voi vaihtaa.

Enkä vaihtaisikaan, mistään hinnasta. Olen nyt reilun vuoden verran kirjoitellut mammablogia ja hajoillut tähän kotiäitiyteen. Yllätyin itsekin, kun totesin tässä jonain päivänä viihtyväni erinomaisesti näin. Teen vähän palkallisia töitä ja paljon kotiäitihommailuja tässä samalla. En todellakaan kaipaa tiiviiseen työelämään, koska voi taivas mikä rulja minua odottaisi aina iltaisin kotona. Nyt saan päivän mittaan pesasta 4 koneellista pyykkiä ja seurata kuinka lapset oppivat itse syömään jäätelöä. Työssäkäyvänä pesisin sen 4 koneellista yöllä ja katselisin vain aamu- ja iltapuurokiukkuja. Saan parhaat puolet näistä mukuloista, kun he sammuvat kainaloon päiväunille tai oppivat tyhjentämään tiskikoneen kitakapula-laatikon ja viemään kattilat paikoilleen. Minulla on aikaa antaa heidän oppia itse ja saan itsekin hengähtää päiväunilla ihan joka päivä. Arvostukseni kotiäitiyttä kohtaan on noussut humisten, mutta se vaati 1,5 vuotta omakohtaista kokemusta ja kaksi lasta. Enää en ajattele tämän olevan vain vaihe ennen siirtymistä päiväkoti- ja työelämään. Sekin aika koittaa vielä, mutta ei onneksi ihan vielä.

Puss och Kram!