Esikoinen harrastaa

Meidän neito (tai siis äiti ja neito siinä sivussa) harrastaa. Nykyajan mukulalla kun pitää olla joka päivä jokin harrastus, jotta siitä kehittyy ihminen. Erityisesti tuollainen kotipellossa kasvava varhaiskasvatussuunnitelmien ulkopuolella kehittyvä taimi tarvitsee kehittäviä harrastuksia.

Ja mehän harrastamme. Lähinnä siksi että mammalla on tylsää kotona. Ja nykyään myös siksi, että kotona on kauhea sotku, enkä viihdy siivottomassa kodissa. Voisi toki siivota, mutta on kätevämpää haihtua muualle katselemaan muiden nurkkia kuin siivota omia. 

Me käymme muskarissa, vauvauinnissa, MLL perhekahvilassa, avoimessa päiväkodissa ja mummujen kanssa ompelukerhossa. Keskimäärin joka päivälle siis jotakin. Ja laps ei tule muistamaan näistä hölkäsen pöläystä, koska alle kolmivuotias ei pysty vielä muodostamaan pysyviä muistikuvia (ainoa asia mitä muistan pedagogiikan opinnoista. Ei mennyt hukkaan sekään vuosi yliopistossa...).

Mutta kylläpä meidän lapsi nyt kehittyy kun hän saa harrastaa liikuntaa, musiikkia, sosiaalisia kohtaamisia ikäistensä kanssa (kukaan ei vielä revi toisiltaan silmiä päästä, kun ei osata tarttua asioihin) ja saa pienestä pitäen vastuulliseen kuluttamiseen kannustavan kasvatuksen, kun mamma ompelee sormet verillä uusia kuminauhoja jeesuksenvanhoihin vaatteisiin ja kuvittelee, että sillai niistä tulee vielä käyttökelpoisia. 

Ensimmäinen kerta muskarissa oli ikimuistoinen (eli melkein vielä muistan tapauksen, koska siitä on alle kuukausi. Myöskään äiti ei pysty muodostamaan pysyviä muistikuvia lapsen ensimmäiseltä kolmelta vuodelta, koska kaikki on yhtä sekavaa puuroa kiitos univajeen ja epämääräisen vuorokausi- ja viikkorytmin). Neito köllötteli huopansa päällä ja vilkuili vuoroin oikealle ja vasemmalle sen näköisenä, että äiti miksi ihmeessä me ollaan tultu tänne? Samaa mietin itsekin.

Muskarin laulut tuntuivat lapsellisilta ja vähän hölmöiltä. Niissä on suurin piirtein kaksi riviä sanoja ja niin palikka melodia, että sen saisi tällainen sönkkömuusikkokin nuotinnettua korvakuulolta. Mutta ei hätää, niin on mammatkin jo siinä pisteessä, ettei haittaa.

Ennen odotusaikaa minua hirvitti se, että tutkimusten mukaan äiti taantuu lapsen syntymän jälkeen. Päätin, että minä en sitten ole sellainen taantuva äiti. Olen yhtä skarppi kuin ennenkin, enkä puhu pelkkiä vauvankakkajuttuja kaikkien vastaantulevien kanssa. 

Tällä hetkellä muskarin lauluista suosikkini on se missä lauletaan "Masu täynnä pullaa, elämä se rullaa." Muita sanoja ei siinä laulussa ei ole, paitsi c-osan lopussa lauletaan kerran "Pullaa!!" ja nostetaan lapsen kädet ylös, mutta en koskaan muista sitä osiota. Viime viikolla yritin muistella, miten lehmän maitosokerin tuotanto meni solutasolla, mutta en muistanut edes minä vuonna sitä aihetta on käsitelty luennoilta. Niin miten meni se taantuma noin niinku omasta mielestä?

Ja mitä tulee niihin vauvankakkajuttuihin: mahtaako joku avautua julkisesti netissä vauva-arjestaan, kun kukaan ei enää jaksa kuunnella näitä juttuja livenä. 

Ensimmäisen lapsen kanssa tulee harrastettua kaikenlaista. Hatunnosto niille mammoille, jotka käyvät muskarissa tai vauvauinnissa myös sen kolmannen kanssa. Mihin ihmeeseen he tunkevat ne uhmaikäiset isot sisarukset arkiaamuna klo 11, kun vauvan muskari alkaa? Mä vähän veikkaan, että meillä käy kuten monessa muussakin perheessä: Esikoisen kanssa harrastetaan ihan kaikkea ja seuraavien kanssa raahaudutaan vain perhekahvilaan katsomaan, josko joku mamma olisi vielä väsyneempi kuin itse. 

Puss och Kram!

Ramppikuumetta ja käsitöitä

Mistä nyt sitten kirjotellaan, kun kaikki tarvittava on jo julkaistu? Viimeisin tekstini synnytyksestä oli koko blogin alkuun paneva voima. Aihe oli sellainen, että se herätti voimakkaita tunteita ja tuntemuksia, joten siitä oli pakko päästä avautumaan jollekin foorumille. 

Sain tekstistä paljon positiivista palautetta -Kiitos siitä! Kieltämättä nyt on astetta korkeampi rima lähteä kirjoittelemaan, koska mikään muu aihe ei kirvoita yhtä teräviä huomioita ja nasevia lauserakenteita. Luojan kiitos mikään muu tässä vauva-arjessa ei ole ollut yhtä tuntemuksia herättävää kuin tuo hormonihuuruinen poikiminen. Tässä oltaisiin aika sekaisin koko perhepiiri, jos arki olisi yhtä karseaa.

Toisaalta olen oppinut käyttämään aikaani myös muuhun, kun tietokoneen näpyttelyyn. Vaikka syksy tuntuu oudolta ilman opintoihin paluuta, tuota ruudun tuijottelua ei tule ikävä. Lähinnä kaipaan sosiaalista verkostoani, mikä jäi Viikkiin vielä pakertamaan opintojensa pariin minun muuttaessa mettään. 

Se mihin tällä haavaa hukkaan neidon päikkäriaikaa, on käsityöt. Neulon, korjausompelen lastenvaatteita ja suunnittelen ompelutöitä opiston käsityökerhoon. Ei hyvä.

Käsityöt ovat ihan vihonviimeinen villitys imettävälle mammalle. Se aika, minkä ennen käytin keppijumppaan ja venyttelyyn, palaa nyt sohvan nurkassa neulan tai puikkojen kanssa nykertäessä sillä seurauksella, että hartiat ovat kohta täysin kuoliossa. En ole saanut itseäni näin pahasti jumiin edes koneen äärellä gradunteossa odotusaikana, vaikka silloinkin kudoin ja virkkasin joutilaat hetket. 

Minulta kysyttiin taannoin mitä tarkoittaa imettäjän ryhti. Se tarkoittaa sitä, ettei ryhtiä ole. En enää edes muista kuinka taakse hartioiden kuuluisi päästä, saati saa niitä sinne paikallensa. Ja tähän ei ole syynä liian isot tai huonosti kiinnittyneet utareet, vaan toi reilu 7 kg kääryle, jota pitää nostella ja pidellä tissin ulottuvilla. (plus surkastuneet vatsalihakset, jotka eivät jaksa tukea keskivartaloa)

Jalostajille tiedoksi, että roikkuvan mallinen utare on toisaalta ihan hyvä. Se säästää kummasti hartijoita, kun ei tartte pidellä mukulaa ihan niin korkealla. Tuskin se menoa haittaa viidennen poikimisen jälkeen, vaikka utare roikkuisi jo kintereen alapuolella. Saa sen sitten rullattua liiveillä nippuun.

Vaikka rättikässä on tämän syksyn ykkösharrastus, innostus hiipuu todennäköisesti siinä vaiheessa, kun neito alkaa liikkua itsenäisesti ja syödä nuppineuloja. Kutominen loppuu sitten kun lankakerät häviävät parempiin suihin ja puikoilla tökitään kohti silmiä.

Luojan kiitos meillä ei ole tulipesiä nykyisessä kodissamme. Mun suosikkiharrastuksiin kuului mukulana avotakan tutkiminen ja tuhkan syönti. Banaani tuhkadipillä oli ehdoton ykkönen. Ilmankos mun lopputyökin käsitteli kivennäis- ja hivenaineita, kun olen päässyt niiden makuun jo miltei äidinmaidossa. 

Ihan vaan jännityksellä odotan mitä meillä syödään ensimmäisenä, kun neito oppii laittamaan suuhunsa muutakin kuin käsiä ja varpaita (kyllä, nekin taittuu jo hienosti suuhun asti kunhan saa kestovaipan pois tieltä).

Puss och Kram!