Asioita, joita et halunnut tietää synnytyksestä

Ihan tähän ajatusvirran ja vuodatuksen alkuun on parasta mainita, että jos olet hieho-henkilöitä, joka koskaan ikinä aikoo hankkia lapsia ja synnyttää ne alateitse, lopeta lukeminen saman tien. Samoin jos et satu pitämään huonoista kauhuelokuvista, joissa mässäillään verellä ja brutaalilla väkivallalla, lopeta lukeminen. Ja jos musta huumori ei ole sinun juttusi, suosittelen vaihtamaan välilehden iltapäivälehtiin. 

Syy miksi kirjoitan synnyttämisestä, on sama kuin blogin kaikissa muissakin teksteissä. Minulla on aiheesta sanottavaa, jota en ehkä koskaan sanoisi ääneen kahvipöytäkeskusteluissa. Blogiin on helppo avautua ja kärjistää, koska vastuu siirtyy lukijalle ilman että minun tarvitsee seurata vieressä reaktioita. 

Mitä kukaan poikinut nainen ei kerro ensikolle etukäteen?

Ponnistusvaihe sattuu ihan s******sti riippumatta siitä mitä myrkkyjä synnyttäjään pumpataan avautumisvaiheen aikana. Vesimelonin punnertaminen parsinneulan reijästä on hyvä ajatusleikki synnytykseen valmentautuessa. Pitää vaan muistaa, että se vesimeloni ei jousta eikä mene rikki. Kyllä se on se parsinneula joka venyy, joustaa ja lopulta repeää reunoistaan. Naiset eivät kerro tätä sinulle etukäteen. Hymistellään vain, että kyllä se hyvin menee ja lopulta siinä on se palkinto sylissä ja sitten kaikki kipu unohtuu. Ja eihän se sitten lopulta niin paljoa satu. -Kyllä sattuu.  

Ei tule lasta eikä paskaa

Synnyttäneenä alan ymmärtää tuota sanontaa. Ensikkona ja täydellisessä huumepökkyrässä en todellakaan tiennyt mitä lihaksia pitää käyttää että saataisiin tuo ensimmäinen pihalle ja lopputulemana oli vain keko kakkaa synnytyspedillä. Mutta sitten kai olisi ollut tosi paha tilanne, jos ei olisi saatu aikaan ei lasta eikä edes sitä paskaa?

Kotieläintieteilijänä tietenkin osaan ajatella paskan hyviä puolia, sillä lapsihan saa siinä kikkare otsallaan äidin hyvälaatuista bakteeriflooraa kehollensa ja siten vahvan vastustuskyvyn heti syntymästä. Mutta entä jos se äidin paska on ihan paskaa ja lapsestakin tulee sairas kakkakylvyn myötä? Siitä aiheesta en löytänyt tutkimusdataa.

Minä en sitten ainakaan ole sellainen huutava ensikko

Navetalla on tullut seurattua poikiminen jos toinenkin ja aina ne ensikot huutaa niin kauheasti eikä ole heti hoitamassa vasikkaansa. Ihan selkeästi siis huonoja äitejä. Mutta kyllä ne vanhat lehmät osaa. Jennikin punnersi tyynesti kaksi kappaletta 45-kiloisia sonneja maailmaan samalla kertaa ja hoiti molemmat mahtavan hyvin ilman mitään ylimääräistä älämölöä. Ähkäisy vain ja pojat oli maailmassa. Okei Jenni ehkä myöhemmin päätyi teurasautoon kun ei koskaan toipunut kaksostiineydestään, mutta se nyt on sivuseikka.  

Minä pyrin samanlaiseen tyyneyteen kuin Jenni-lehmä. Vähän aikaa (puolisen tuntia) teputetaan karsinaa ympäri, sitten pannaan maate nurkkaan ja ähkäistään mukula ulos. Tuskin mitään kivunlievitystäkään tarvitaan, kun ihan vaan tyynesti ja rauhallisesti otetaan koko homma. 

Paskan marjat sanon minä. Ensinnäkin tuo tyyni hännän nostelu ja karsinan ympäri teputtelu kesti omalla kohdallani puolitoista vuorokautta ja sinä aikana ehdittiin jo käyttää kaikki mahdolliset kivunlievitysmömmöt mitä kotoa ja synnytyssalin kaapeista löytyi. Jopa se selkäydinkanavaan lykättävä epiduraali, jota en ainakaan halua kun en tykkää piikeistä. Siinä tilanteessa olisivat saaneet mennä vaikka moottorisahalla selkäytimeen, ihan yksi lysti kunhan sai kipua pois. 

Ja sitten se kaksi ähkäisyä ja lapsi on maailmassa? 45 min täyttä huutoa ja parkua ja totaalinen uskon loppuminen, kun välilihan ratkeilua lukuunottamatta mitään ei tunnu tapahtuvan. Ja siinä vaiheessa, kun näet sivusilmällä fiskarsien välähdyksen tekee mieli vain juosta pakoon ja äkkiä, vaikka pääkoppa oli kipulääkityksistä niin sekaisin ettei suoraan käveleminen onnistunut. Samanlaisilla fiskarseilla puhkottiin yläasteen biologian tunnilla kaloilta silmiä ja leikeltiin mahoja auki suolten tutkimista varten. Minä pistin parini tekemään koko homman ja huolehdin astioiden tiskauksesta lopuksi, koska minua inhotti leikata eläimen näköistä otusta palasiksi.

Luojalle kiitos osaavasta synnytyssalihenkilökunnasta

Ihan jo ensinnäkin siksi, että he olivat tomeria ja komensivat tämän hiehon ponnistaa loppuun asti siinäkin vaiheessa, kun oma usko touhuun loppui vallan. Toiseksi sen takia, että he osasivat oikealla hetkellä ottaa fiskarssit esiin, leikata vauvalle lisää tilaa ja välttää näin suuremmat vahingot kallisarvoisessa alapäässä. Ja kolmanneksi siksi, että he kaiken sen jälkeen saivat kursittua minut kasaan tosi nätisti. Äitini kysyi jälkeen päin, että kai pyysit ompelemaan nätimmäksi mitä oli ennen. Eipä tullut siinä hetkessä mieleen, mikä jälkeenpäin tietenkin vähän harmittaa. Pitää muistaa ensi kerralla.

Poikimisen jälkeisissä höyryissä oli karseaa luettavaa verkossa, kun joku päätti avautua metoo-henkeen kauheista synnytyssalikokemuksistaan ja ikävistä hoitajista. En todellakaan pysty allekirjoittamaan mitään näistä äitien syytöksistä. Meillä oli maailman ihanimmat, osaavimmat ja mukavimmat kätilöt ja lääkärit ja anestesiahoitajat ja ketä ikinä siellä salissa kävi sen reilun vuorokauden aikana meitä hoitamassa. Ei se ole niiden hoitajien vika että synnyttäminen on ihan perseestä ja todella vaarallista hommaa (ennen vanhaan naisten ja lasten suurin kuolinsyy). 

Nykyään on hirveän paljon keinoja ja osaamista ja sen takia me jäädään niin usein henkiin syntymästä ja synnytyksestä. Me taidetaan olla vaan niin totaalisen vieraantuneita perusbiologiasta, ettei enää ymmärretä synnyttämistä tapahtumana tai sen riskejä. Itsekin monta lehmää poijittaneena ajattelin, että kyllähän se siitä menee omalla painollaan. Unohdin vaan sen pikkuseikan, että poikivat lehmät ovat jalostuksen tulosta. Ne jotka eivät pysty poikimaan, ovat jo poistuneet keskuudestamme monta sukupolvea sitten. Ihmisellä tuo sama ei enää päde, kun osataan jo pelastaa haastaviakin tapauksia lääketieteen avulla. 

Ja kyllä, ensikko huutaa aina, oli se kaksi- tai nelijalkainen. Mutta se on ihan okei. Kyllä sairaalasta korvatulppia löytyy jos kätilöltä alkaa kuulo kaikota.

Paska äiti-fiilis

Kyllä, tämäkin tuli koettua jo synnytyssalissa. Siinä vaiheessa, kun on valvottu pari vuorokautta putkeen ja se lapsi on vihdoin saatu ehjänä ja terveenä syliin, pitäisi kai olla maailman onnellisin ja rakastavin äiti? Minä olin maailman väsynein ja olisin halunnut vain nukkua. Ja taisin siinä nukahtaakin ja tietenkin kannoin siitä heti huonoa omaatuntoa, koska minunhan olisi heti kuulunut nousta hoivaamaan vauvaa. Nuolla se puhtaaksi ja auttaa ylös utareelle. Jep, huonoja äitejä nuo ensikot.

Mutta on se hyvä, että tuo tuonne tulee tutuksi jo heti alkuunsa, koska siitä me äidit emme pääse eroon kai koskaan.

Isät synnytyksessä

Isiä ei ole ennen vanhaan päästetty synnytyssaliin. Enkä ihmettele yhtään. On se sen verran karseaa touhua, ettei miespolojen psyyke välttämättä kestä. Onhan sitä aina siat teurastettu kotona, mutta saman touhun katseleminen oman rouvan alapäässä voi viedä halut joksikin aikaa. Ilmankos nykyään syntyvyys on niin pientä, kun isät pääsee saliin seuraamaan mitä siitä hauskanpidosta seuraa. 

Ja pakko mainita armaan aviomieheni kommentti tähän väliin, että eihän se (ällötys) eroa normi työkeikasta. Enemmän kuulemma ällöttää kaivella mätiä vessa perustuksia viemärivuodon jäljiltä, kun seurata synnytystä. Mun naiseuttani hivelee, etten ole yhtä ällö kun paskavuoto talon perustuksissa. 

Naiseus

Synnyttäminen on naisten hommaa, eikä naiseus todellakaan ole mitään kiiltokuvaeloa. Jokainen menkkahirviö ja sellaisen kanssa elävä tietää, ettei nainen ole mikään kaunis, viehkeä ja steriili otus 24/7. Mutta jotta me naiset voimme tuntea itsemme vahvoiksi, kauniiksi ja viehkeiksi, me tarvitsemme jonkun joka näkee meidät sellaisena. 

Synnytyksen jälkeen tämä korostuu entisestään. Roikkuva maha, jossa on kirkuvan punainen tiikerinraitakuviointi nahkakerrosten ratkeilun jäljiltä, muodottomaksi turvonnut alapää, joka vuotaa erinäisiä eritteitä viikkotolkulla poikimisesta niin ettei perus ruokakaupan isoimmatkaan naisten vaipat pidä housuja puhtaina ja tunnetilojen seilaaminen laidasta laitaan hormonimyrskyjen seurauksena eivät ainakaan edesauta kauniin naisellisuuden löytymistä uudelleen. Sen sijaan puoliso, joka ei takerru mainittuihin pikkuseikkoihin, vaan näkee naisensa edelleen yhtä kauniina ja ihanana ja tutun hankalana kun ennenkin, on voimavara, jonka avulla joskus sitä vielä tuntee itsensä ihmiseksi ja jopa naiseksi. 

Luojalle kiitos oksitosiinista

Iltapäivälehdet ja kansa tuntee tuon tökötin paremmin yhtenä mielihyvähormoneista ja se on äitien mielenterveyden pelastus. Sen lisäksi, että se saa maidon virtaamaan, se painaa armeliaasti unholaan kaiken sen kivun ja kärsimyksen mitä poikimiseen liittyy. Jäljelle jää vain vaaleanpunainen vauvakupla, jossa vietetään niin kauan, että kroppa oikeasti jaksaa taas toimia ilman hormonaalista huumetta. En tiedä vieläkö tuo oksitosiini virtaa valtoimenaan, mutta ainakin minulla on vielä aika kivaa vauvakuplassamme.

Lähtisinkö samaan poikimaruljaan uudestaan?

En todellakaan!! Mutta onneksi sanovat, että ensimmäinen on aina se vaikein ja seuraavat poikimiset menevät jo melkein itsellään. Ihan niin kuin Jenni-lehmällä. (eikä taaskaan muisteta mitä Jenni-lehmälle kävi pian poikimisen jälkeen). Ja tässäkin on varmasti taas joku synnyttäneiden naisten yhteinen salaliitto, että ei kerrota kenellekään kuinka kauheaa se synnyttäminen on sillä toisellakin kerralla kun eihän muiden -varsinkaan äitiydestä haaveilevien- korvat sitä kestä. 

Eli todellakin aijon vielä hankkia lisää lapsia ja synnyttää ne kaikki alateitse, jos vain mahdollista. Salaliitoista huolimatta. 

Kauhukertomuksen loppu

Tätä tarinaa en uskalla julkaista heti kärkeen, vaikka sen kirjoitin ensimmäiseksi. Syyt ovat tietenkin hieman itsekkäästi huomionhakuisuus ja lukijoiden kalastelu. Tahdon, että joku lukee juttujani, enkä halua pelästyttää lukijoita näin radikaalilla aiheella heti kärkeensä. Vaikka syntymästähän me kaikki ollaan alettu. Jos ei välttämättä halua kaivella vielä varhaisempia vaiheita alkionkehityksestä esiin.

Puss och Kram!

Kantoliina

Kantoliinamamma täällä hei! 

Kantoliinailulla on edelleen jonkinlainen ekohippi-leima. Kantaminen on kai suoraan apinaesi-isien peruja ja siksi jotenkin poissuljettu tapa jakkupukuamammojen keskuudessa. Jakkupuvun kanssa voi kyllä olla haastavaa liinailla, ellei takin alla ole imetyspaitaa tai riittävän isoa kaula-aukkoa, mistä saa utareen puolikkaan pihalle ilman että pitää nostaa helmaa. Paidan helman nostaminen ei onnistu, kun siinä on muutama kierros trikooliinaa päällä.

Ja ei, kantoliinaa ei käytetä imettäessä. Se on sula mahdottomuus noin pienen kanssa. Mutta nälkä iskee aina tasaisin väliajoin, jolloin on kätevämpää pystyä imettämään liina kiedottuna oman kropan ympäri, kuin irrotella ensin vauva liinasta, sitten liina itsestä ja sen jälkeen etsiä se utare ja tarjota teatraalisesti praakuvalle lapselle, jonka mielestä tähän kaikkeen kului aivan liikaa aikaa eikä hän enää suostu syömään. 

Meillä on käytössä Myllymuksujen trikooliina. Tämä oli aikataulu- ja budjettiratkaisu ja olen ollut enemmän kuin tyytyväinen. Kuvittelin että me lähdemme liinalainaamoon vuokraamaan kudottua kantoliinaa ja sitten ostamme oman jos se on hyvä ja käytämme sitä sitten kouluikään asti. Trikooliinaa kun ei voi käyttää isolla lapsella. Muutama huomio tähän väliin:

1. Emme asu enää Helsingin keskustassa, lähimpään liinalainaamoon on tunnin ajomatka suuntaansa. Plus Tampereen helen ratikkatyömaa, minkä takia koko kaupungin liikenne on aivan sekaisin, ei sinne.

2. Kudottu liina maksaa aina satasen ja sen kietominen on rakettitiedettä (turhan kallis investointi jos jää sitten käyttämättä)

3. Trikooliinaa voi käyttää vielä parivuotiaalla, olettaen että lapsi silloin vielä suostuu istumaan liinassa. Tuskin, jos neito tulee yhtään sukuunsa. Hän juoksee silloin jo itse. Toiseksi 2-vuotias painaa jo niin paljon, etten minä ainakaan jaksa retuuttaa häntä pitkiä aikoja liinassa. Turha siis ostaa tässä vaiheessa liinaa jota voi käyttää kätevästi ikuisuuden.

4. Vastasyntyneelle trikooliina on mukavin ja ehkä helpoin vaihtoehto

5. Me asutaan melko lähellä Myllymuksujen myymälää, missä he myy verrattain huokealla hinnalla kotimaisia trikookantoliinoja. Värejä löytyy niin paljon, että varmasti löytyy mieluisa.

6. Trikoo on oikeastaan tosi mukava ja kevyt materiaali kieputtaa pieni lämpöpatteri kiinni mahan päälle.

Olkoon liinailu ekoilua tai ei, se on älyttömän kätevää kylillä. Varsinkin, kun meillä täällä maalla ei aina ole vaunujen päästäviä kulkureittejä (kaikenmaailman kesätapahtumat, missä parkkeerataan autot heinäpeltoon ja jalankulkureitit on enemmän tai vähemmän varustettu ojien yli hyppimisellä.) ja toisaalta sen takia, ettei meidän taloudessa ole sellaista ylikätevää autokoppa-vaunuhybridiä, missä autokopan saisi kiinni vaununrunkoon. Neito painaa jo niin paljon, ettei millään jaksa kantaa häntä autokopassa pitkiä matkoja ja lisäksi hän inhoaa vaunuja. Pääsee pienemmällä älämölöllä kun nostaa hänet autosta liinaan kuin vaunuihin.

Liinailu kerää katseita ja huomiota missä ikinä liikutaankin. Vaunuissa vauva saa nykyään olla aika rauhassa, eikä kukaan vastaantuleva täti pysähdy ihastelemaan vaunuja. Sen sijaan liinassa olemme turistinähtävyys, eikä kotikaupassa välty ihastelevilta kommenteilta. Lieko liinailu vielä jotenkin uutta täällä peräkylillä, tai sitten neito on vaan paremmin näkösällä liinassa. 

Jos olen itse mörrimöykky-tuulella, eikä kaupassa käynti oikeasti kiinnostaisi yhtään, mutta on vaan pakko, on parempi jättää liina kotiin ja mennä kärryillä. Silläkin uhalla että neito parkuu koko kauppareissun. Saadaan ainakin olla ihan rauhassa, kun kaikki kiertää kaukaa ja vain paheksuu syvästi äänekästä lasta ja huonoa äitiä. Mutta silloin kun haluan ylpeästi olla mamma ja ihastella mummujen kanssa vauvaa, liinan kanssa huomio on taattu ja kädet ja ostoskärryt vapaat itse kauppa-asiointiin. 

Neito viihtyy hyvin liinassa ja on se minustakin kivaa. Näkökenttä on hieman rajallinen, kun hänen päänsä on edessä, mutta kädet ja jalat ovat vapaat tekemään asioita. Lenkille en lähtisi liinan kanssa. Selkä- ja vatsalihakset eivät ole vielä odotuksen jäljiltä niin rautaisessa kunnossa, että jaksaisin kannatella 6,5 lisäkiloa eturepussa pitkiä matkoja. Mutta kesätapahtumissa, kaupassa ja kotosalla hääräillessä liinailu on parasta. Tehtiinpä hänen kanssa terassiakin, kun ei kelvannut vaunukoppa ja mamma ihan välttämättä halusi lähteä isin avuksi terassityömaalle. 

Liinan sidonnan oppii tekemällä. 5. kerran jälkeen ei tarvitse enää youtube-videota malliksi sidonnan tekemiseen ja ajan kanssa oppii tekemään kerrasta sopivan kireyden liinan eri kierroksiin. Trikooliina sidotaan Kietaisuristi 2-nimisellä sidonnalla (KVG, jos haluat tarkemmat ohjeet tähän) ja se on siitä näppärä, että ensin solmitaan liina kantajan (eli meillä äidin) ympärille ja sitten napataan lapsi kyytiin myöhemmin. Kauppareissuun lähtiessä voin kietaista liinan jo kotona ympärilleni ja parkkipaikalla kaapata vain lapsen kyytiin autokopasta. Hyvällä tuurilla hän ei edes herää välillä. 

Kudotulle liinalle on sitten olemassa ainakin sata erilaista sidontamallia, mutta niin pitkälle ei mun motivaatio riitä (ainakaan vielä). Ja trikooliina on siitä helppo, ettei sen kanssa saisi käyttää kuin tuota yhtä sidontaa, koska se on kaikista tukevin tapa sitoa ohut venyvä kangas.

Kantoliinaharratajat varoittelevat, että tähän lajiin hurahtaa ja kohta erilaisia liinoja ja sidontatapoja on kymmenittäin käytössä. En ole ihan niin perillä lajissa, että olisin varsinainen Harrastaja, mutta arkipäivän liinailija kylläkin. Ja sitä suosittelen muillekin mammoille, joilla on sata ja yksi pikkuhommaa tehtävänä ja kädet olisi siihen kauhean kivat apurit.

Puss och Kram!

Kirja

Nyt on aika laittaa rasti seinään. Olen lukenut kokonaisen kirjan. Oikeastaan ihan kokonaista kaksi kirjaa. Sellaisia kirjoja missä ei puhuta lehmistä (paitsi toisessa kyllä puhuttiin), ei käsitelty ruokavalioita tai lisääntymiskäyttäytymistä (paitsi ehkä ihan pintapuolisesti), eikä tavoitteena ollut oppia tai sisäistää mitään tenttipaperiin oksennettavaa tietoa. Olen siis lukenut kaksi kaunokirjallista teosta alusta loppuun. 

En muista koska viimeksi olisin jaksanut lukea kirjallisuutta. Jokunen novelli on saattanut maistua koulutyön lomassa, mutta ei mitään sen pidempää. Keskittymiskykyni pitkiin tarinoihin on ollut oravan luokkaa, joten lähes jokainen aloitettu kirja viimeisen viiden vuoden aikana on jäänyt kesken. 

Jokunen tovi sitten päädyimme neidon kanssa kirjastoon kuluttamaan aikaa ja maastullin lukemisen jälkeen eksyin kirjojen pariin. Hieman yllätyin, kun kirja imaisi oikein kunnolla maailmaansa ja oli ihan pakko lainata se kotiin mukaan. 

Mukulana oli parasta uppoutua kirjoihin, lukea koko teos yhdeltä istumalta ja todeta kellon olevan puoli neljä aamuyöllä. Seuraavan aamun puoli seiskan herätys ei ahdistanut, olihan siinä loppuviikko aikaa nukkua. Nykyään saisi olla melko hyvä kirja tai aivan liikaa kahvia alkuillasta, jotta kykenisin valvomaan yötä myöten kirjan takia.

Neidon kanssa lukeminen on oma lukunsa. Hyvä kirja imaisee niin täydellisesti maailmaansa, että neito saa raakkua jo aika lujaa ennen, kun pääsen irti kirjasta ja sosiaalisen vauvanviihdytysvaihteen silmään. Silloin kun neito heräillee hissukseen päiväunilta, havahdun intensiiviseen tuijotukseen, kun hän yrittää hahmottaa onko mamma tässä maailmassa enää lainkaan vai täysin tavoittamattomissa kirjansa kanssa. 

Kaunokirjallisuutta eletään tunteella. Hyvä kirja hykerryttää ja naurattaa ääneen (mikä oli kamalan noloa, kun mukulana luettiin äidinkielen tunneilla hiljaa luokassa) tai toisaalta pistää ajattelemaan ja synkistelemään jotakin rankkaa aihetta. Tuo synkistely ei ole hyvä juttu vauvan kanssa, varsinkaan kun meidän neito on todella tarkka ilmapiiripuntari ja mielialamagneetti. 

Toinen kirjoistani oli tällainen synkistelykirja ja se aiheutti mammalle väsymyksen sekaisia mietiskelyhetkiä ja lapselle itkupotkuraivareita, kun äiti vaan mökötti. Ei jatkoon. Onneksi toinen kirja (Avioliittosimulaattori, Veera Nieminen), sai aikaan lähinnä hihitystä ja mahapomppulinnan neidolle. Tuollaista kevyttä ja hilpeää tekstiä voi vauvan kanssa lukea ilman negatiivisia lieveoireita. Positiivisina oireina ilmeni lähinnä hyvää tuulta ja äidille taas uutta virtaa vauva-arkeen. 

Kirjoja on hyvä lukea, mutta ne pitää valita oikein. Jos haluaa voimaantua kaunokirjallisuuden äärellä, ei saa valita synkkiä tarinoita ja murheellisia loppuja. Kielen pitää olla niin hyvää, ettei se harmita ja juonen tulee olla sopivan heppoinen, jotta aivokapasiteetti ei ylirasitu.

Tarvittaessa voi mennä neidon kirjahyllylle, jos omat teokset alkavat olla liian raskastempoisia. Hän sai juuri serkulta lainaan hienon opuksen, missä oli ainakin krokotiili ja seepra ja norsu. Muuta teoksessa ei sitten ollutkaan, mutta eipä pääkoppa pääse rasittumaan juonen käänteistä.

Puss och Kram!