Työ on mannaa sielulle

Teen työtä ja rakastan sitä, että saan tehdä työtä. Juuri edellisessä testissäni hehkutin, miten viihdyn kotiäidin roolissani nykyään erinomaisesti ja seuraavaksi ihannoin työntekoa. Loogista?

Ehdottomasti. Elämä on erinomaisessa tasapainossa. Teen muutaman tunnin viikossa oman alan hommia kotitoimistossa junnujen nukkuessa päiväunia tai tyhjentäessä kaappeja. Nautin siitä, että saan hetkittäin vierailla aikuisten ihmisten maailmassa ja haastaa päätäni mielenkiintoisten työtehtävien parissa. Saan tehdä sitä hommaa, mistä aina haaveilin opiskeluaikana. Ja sitten saan palata takaisin maan pinnalle ja vaihtaa eniten haisevan vaipan ja ruokkia kovaäänisemmän mukulan ensimmäisenä. 

En selviytyisi täysaikaisessa työelämässä tässä vauvapöperössä. Vaikka mukulani ovat perustyytyväisiä ja saanen sanoa, että helppoja lapsia, he silti herättävät sen 4 kertaa yössä. Pienempi kaipaa tissille ja isompi kipittää aamuyöstä omasta sängystään isin kainaloon huudon kanssa. Ei pätkittäisillä yöunilla pärjää työelämässä. 

Toisaalta tulisin hulluksi ilman kosketusta aikuisten ihmisten maailmaan. Jäin suoraan opintojen jälkeen mammalomalle, mikä ei varsinaisesti paranna asemaani työmarkkinoilla. Vastavalmistuneen palkkaaminen on aina perehdytyshaaste työnantajalle, saati sitten tällainen valmistumisen jälkeen vain kotona pöperöitynyt pienten lasten äiti. Tämän takia minulla oli esikoisen jälkeen melkoinen paniikki löytää jotakin järkevää tekemistä ja ihme kyllä tällainen osa-aikahomma järjestyi. 

Työelämä tuntee kovin huonosti yhdistelmää vauva ja työ. Oletusarvo on, että äiti pitää kiltisti sen 10 kk vanhempainvapaita kotona ja palaa sen jälkeen täysillä töihin ikään kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Isä tuskin pitää vapaita, ainakaan niitä, mitkä mahdollistaisivat äidin paluun työelämään jo 3 kk lapsen syntymän jälkeen. Osa-aikaisuudesta voidaan keskustella prosentteina, eli tehdään 60 tai 80 % työaikaa sitten, kun lapsi on sen ikäinen, että se huolitaan päiväkotiin, eli vähintään sen 9 kk. 

Entä me, jotka joutaisimme kotona tekemään tässä lastenhoidon ohella töitä muutamia tunteja viikossa? Meille ei ole valmista sapluunaa. Ei tällaisia työpaikkoja ole olemassa, ne täytyy jonkun luoda. Olen onnellinen ja otettu siitä, että työnantajani suostui tällaisen mahdollisuuden minulle järjestämään. Taloudellisesti mammalomalla väkästelyllä ei ole ratkaisevaa merkitystä, mutta mielenterveydelle ja sielulle tämä on mannaa. Saan kartuttaa ja ylläpitää oman alan osaamistani, enkä ole aivan hattara sitten joskus, kun oikeasti palaan työmarkkinoille. 

Uskon, toivon ja luotan, että tulevaisuudessa työelämän ja pikkulapsiarjen yhdistäminen olisi luontevampaa ja helpompaa kuin nykyään. Ymmärrän äitejä, jotka jäävät riemulla kokonaan kotiin koko mammaloman ajaksi ja siitä vielä lisäkuukausia kotihoidontuen turvin, mutta heillä usein on työelämää jo takana. Äitiysloma tuo siihen ehkä jo kaivattua taukoa ja mahdollisuuden irtautua normaalista arjesta. Mutta entä me nuoret äidit, joiden olisi CV:n kannalta tärkeää olla työelämässä, mutta biologia muistuttaa lisääntymään vielä, kun voi. Tai me äidit, jotka tulemme yksinkertaisesti hulluiksi kotona. En tiedä ovatko lapseni liian helppoja, mutta minulla on niin paljon ylimääräistä aikaa, että edes haaveilen työnteosta. Olen ikäni touhunnut ja häärännyt milloin mitäkin harrastuksia, töitä, opintoja ja järjestöhommia koko hereillä oloajan, enkä ole miksikään muuttunut. Edelleenkään en osaa heittäytyä moneksi vuodeksi "vain kotiin". Pienet lapset nukkuvat kiitettävän paljon päivisinkin ja silloin seinät alkavat helposti kaatuilla niskaan, jos ei ole jotain oikeasti mielekästä ja järkevää tekemistä, kuten töitä. 

Toisinaan päiväunityyny houkuttaa myös kotiäitiä ja pieni ärräpään tapainen saattaa livahtaa mieleen, kun työpuhelin soi kaksi sekuntia ennen Nukkumatin hiekkoja. Kun töihin pääsee käsiksi, ne voimaannuttavat tehokkaammin kuin mitkään optimoidut tehopäikkärit tai ruususen kauneusunet. Työrutistuksen jälkeen on sellainen olo, että on saanut oikeasti jotain aikaiseksi. Työ palkitsee eri tavalla, kun kotiaskareet. Kotonakin saan asioita aika paljon päivän mittaan aikaan, mutta ne eivät vaan näy montaakaan minuuttia. Jos kerään lelut imuroinnin tieltä, esikoinen kippaa leluämpärit nurin ennen, kun saan imuria edes esille. Päivä ikkunoiden pesun jälkeen %&#! harakka sonti suoraan siihen lasiin, mikä on lämpömittarin takia hankala pestä. Kotiäidin työn jälki ei näy.

K-alkuinen kirosana on mullistanut työelämän rutiineja tänä vuonna. On pakon edessä opittu tekemään työtä etänä ja monipuolisesti hyödyntämään erilaisia etätyöalustoja. Olen päässyt osallistumaan moneen sellaiseen tilaisuuteen, mitkä olisi todennäköisesti tavanomaisena vuonna jääneet minulta välistä, kun en paikan päälle olisi päässyt. Tänä vuonna kaikki tapahtuu etänä, joten me kotitoimistolaiset pääsemme myös mukaan. Ja on tästä K-sanasta sekin hyvä puoli, ettei kukaan ihmettele, kun mukulat vetävät itkupotkuraivarit kesken työpuhelun. Toinen aloittaa ja toinen säestää stereona juuri silloin, kun kuvittelit, että on sopiva (eli hiljainen) hetki soittaa. Ehkä tämän aikakauden seurauksena on normaalimpaa tehdä työtä kotoa käsin ja myös silloin, kun lapset ovat pieniä. Aika näyttää. 

Puss och Kram!

Kotiäiti ei tee työtä

Aamu alkoi samoin kuin monena muunakin päivänä, vääntäydyn ylös lappamaan puolison keittämää aamupuuroa esikoisen ja omaan kitaani ja huuhdon unihiekat silmistä mukillisella kahvia. Jos olisin työelämässä, tuo aamun ensimmäinen kahvi olisi juotu 12,5 min pituisella kahvitauolla. Laitan päivän ensimmäinen pyykkikoneellisen pyörimään.

Aamupäivällä ulkoillaan, eli vaihdetaan vaipat molemmille mukuloille, käydään itse vessassa ja siinä välissä toinen murjaisee sonnat vaippaan ja sitten vaihdetaan vaippa uudestaan. Nuorempi vaatii tissiä ja vanhempi repii sukat jalastaan ja juoksee paljain varpain karkuun. Kun nuorempi on ruokittu ja huollettu taas kuivaan vaippaan, hänet pakataan pipo päässä makuupussiin vaunuihin ja keräillään esikoisen ulkoiluvaatteet käden ulottuville eteiseen. Sen jälkeen teljetään esikoinen eteiseen ja istutaan rapulle pukemaan ensin sukat, mistä toinen löytyi keittiön lattialta ja toista ei löytynyt, joten laitamme eriparisukat. Seuraavaksi merinovillakerrasto ja hanskat. Etsitään peukaloa noin viisi kertaa ennen, kun hanskat on saatu kahteen käteen järkevästi. Pyydystetään lapsi välillä renkkumasta ovenkahvasta ja laitetaan uudestaan hanskat. Puetaan haalari ja pipo, laitetaan kengät jalkaan. Kurakelillä laitetaan vielä kuravaatteet ja taistellaan kahdet hanskat päällekkäin (tumput ja kurarukkaset). Ja tiedän, että on olemassa myös vuorellisia kurahanskoja, mutta niitä ei saa viikossa kuivaksi, kun ne kastuvat kuitenkin joka ulkoilulla.

Ajatuksesta, että mennäänpä ulos, siihen pisteeseen, että ollaan kahden lapsen kanssa ulkona, menee noin tunti aikaa. Lastenhoitajan minimituntipalkka on jossain 10 € paikkeilla.

Ulkona ollaan sen aikaa, kun päivän ruokatilanne antaa myöten. Jos edellispäivältä on jotakin soosia vielä jääkaapissa, voidaan leikkiä ja telmiä mielin määrin klo 11 asti, mutta jos edessä on vielä ruuanlaitto ennen kiljuvaa lounasnälkää, pitää sisälle suoriutua jo hyvissä ajoin. Vaatteet pois, märät kuivumaan ja käsipesulle. Joku saa siitäkin palkkaa, että pesee selkä kyttyrällä mukuloiden käsiä ja yrittää opettaa, ettei nenää kaiveta Korona-aikana. Minä en saa siitä palkkaa, koska nenänkaivaja on omani ja olemme kotona. 

Suurtalouskokin kuukausiansio on jotakin 2000 €:n alle tai päälle työnantajasta riippuen. Suurtalouskokki tekee sapuskat koko päiväkodin väelle kolmesti päivässä: aamupala, lounas ja välipala. (vuorohoidossa myös päivällinen ja iltapala) Kotiäitinä teen kaksi lämmintä ateriaa, välipalan, iltapalan ja joskus myös sen aamupalan, jos minä vääntäydyn ensimmäisenä aikuisena ylös aamulla. Teen ruokaa vain 2-3 hengelle, joten sitä ei lasketa työksi.

Lounaan jälkeen vaihdan pyykit koneeseen, tyhjennän edellisen päivän kuivat pyykit telineeltä ja ripustan uudet. Esikoinen kikkailee karkuun ilman vaippaa pyllynpesun jälkeen ja pissaa lattialle. Löydän pissan hetkeä myöhemmin, kun sukat kastuvat kantaessani vauvaa omaan petiinsä syötön jälkeen. Kuivaan lattian ensimmäisellä käteen osuvalla krotilla ja vien sen pyykkiin toivoen, ettei sitä kaiveta iltapäivällä huivileikkeihin. Käytin pikasiivoukseen sideharsokrottian, enkä siivousliinaa, joten suorite ei ollut työtä.

Sammutan rättiväsyneen esikoisen päiväunille ja nukahdan itsekin. Nukkarissa ei nukuta, joten tätä ei lasketa työnteoksi. Herään puolentunnin kuluttua ja yritän hiippailla hiljaa työkoneen äärelle. Ehdin avata koneen ja sen jälkeen kuulen pienten askelten tassutuksen toisesta päästä taloa. Se siitä, kotiäiti ei tee palkallisia töitä tänäänkään. Käymme yhdessä vaihtamassa pyykit koneeseen ja mietin, kenen homma on työelämässä pestä pyykkiä? Ovatko he siistijöitä tai laitoshuoltajia vai jotakin sellaisia, kenen ammattinimikettä en edes tiedä? Meillä sen homman hoitaa kotiäiti.

Päikkäreiden jälkeen haahuillaan jotakin kehittävää iltapäivä. Lauletaan ja leikitään tai mitä näitä nyt on. Pikkuveli lirkuttelee ja hymyilee hampaatonta hymyään kuin Naantalin aurinko ja esikoinen rakastuu kännykästä soivaan spotify-listaan. Roskikset ovat täynnä, joten puemme uudestaan kimpsut ja kampsut päälle ja käymme viemässä ne pihan perälle roskasammioihin. Se kai olisi siistijän homma?

Vanhempainpäiväraha ja kotihoidontuki kerryttävät nykyään eläkettä (näin ei aina ole ollut), joten kyllä ne ainakin valtion mielestä ovat työhön verrattavaa ansiota. Silti väitän, että edelleen kotiäidin tekemän työ nähdään ennemmin kotona hääräilynä ja harmittomana harrasteluna, kun verta, hikeä ja kyyneleitä sisältävänä raakana työnä. Missä työpaikassa saman päivän aikana tarvitset pahimmillaan lastenhoitajan, siistijän, suurtalouskokin, ensihoitajan, kriisipäivystäjän ja valtakunnansovittelijan toimintavalmiuksia? Papereita minulla ei ole noihin mihinkään, mutta vuodet kotona lasten kanssa perehdyttävät kiitettävästi. 

Kunta-aloilla viikoittainen työaika on 38 h 15 min. Kotiäitinä tuo tuntimäärä täyttyy vajaassa kahdessa päivässä. Kotiäitiys on kokoaikaduuni hamaan hautaan asti, mikä on hyvä tiedostaa jo ennen, kun tälle polulle säntää, koska tätä työnantajaa ei voi vaihtaa.

Enkä vaihtaisikaan, mistään hinnasta. Olen nyt reilun vuoden verran kirjoitellut mammablogia ja hajoillut tähän kotiäitiyteen. Yllätyin itsekin, kun totesin tässä jonain päivänä viihtyväni erinomaisesti näin. Teen vähän palkallisia töitä ja paljon kotiäitihommailuja tässä samalla. En todellakaan kaipaa tiiviiseen työelämään, koska voi taivas mikä rulja minua odottaisi aina iltaisin kotona. Nyt saan päivän mittaan pesasta 4 koneellista pyykkiä ja seurata kuinka lapset oppivat itse syömään jäätelöä. Työssäkäyvänä pesisin sen 4 koneellista yöllä ja katselisin vain aamu- ja iltapuurokiukkuja. Saan parhaat puolet näistä mukuloista, kun he sammuvat kainaloon päiväunille tai oppivat tyhjentämään tiskikoneen kitakapula-laatikon ja viemään kattilat paikoilleen. Minulla on aikaa antaa heidän oppia itse ja saan itsekin hengähtää päiväunilla ihan joka päivä. Arvostukseni kotiäitiyttä kohtaan on noussut humisten, mutta se vaati 1,5 vuotta omakohtaista kokemusta ja kaksi lasta. Enää en ajattele tämän olevan vain vaihe ennen siirtymistä päiväkoti- ja työelämään. Sekin aika koittaa vielä, mutta ei onneksi ihan vielä.

Puss och Kram!

Jäikö joku homma kesken?

Otsikon voisi muotoilla myös osuvammaksi: Mikä homma ei jäänyt kesken? Kahden lapsen, kahden kodin, kesän ja koronan ja niistä seuranneiden arjettomuuden keskellä pää on aika heihei. Tarvitsen rutiineja ja toistuvia aikatauluja, jotta saan itseni järjestykseen. 

Pääkopan epäjärjestys näkyy kodin epäjärjestyksenä. Ei siksi, etten tekisi täällä asioita, vaan siksi, etten saa mitään tehty loppuun asti. Kävimme kesäaikaan kotona lähinnä pesemässä pyykkiä ja hengailemassa sen aikaa, kun pyykkikone kävi. Tässäpä pieni koonti ihan tavallisesta kesäpäivästä.

Tulemme kotiin mökiltä aamupäivällä, heti kun olemme suoriutuneet aamutoimista. Laitan pyykkikoneen pyörimään, alan ruokkia pesuetta kiireellisyysjärjestyksessä, laitan mukulat päiväunille kiireellisyysjärjestyksessä ja käyn vaihtamassa pyykit koneeseen. Aloitan ehkä jonkin oman ompeluprojektin flyygelin päälle tai jatkan jotakin kymmenestä kesken jääneestä. Ruokin ja huollan nuorimmaisen ja ehkä ehdin keittää itselleni kahvit jossain välissä. Unohdan kahvin pöytään, kun teen jonkun edellisellä viikolla kesken jääneen asian loppuun sillä matkalla, kun käyn hakemassa lehden postilaatikosta talon päädystä kahvin kanssa luettavaksi. 

Menen juomaan kylmää kahvia ja ehdin lukea puolikkaan jutun ennen, kun toinen lapsista herää ja vaatii huomiota. Siirrän kassin, jossa ensimmäisen koneellisen märät pyykit edelleen odottavat levittämistä, mennessäni pyykkitelineen luo ja huollan lapsen. Käyn tyhjentämässä toisen koneellisen pyykkiä, laitan märät pyykit samaan kassiin edellisten märkien kanssa ja lämmitän esikoiselle päivälliseksi samaa eilistä soosia, mitä syötiin lounaalla. Syön itse esikoisen jämät, koska en jaksa laittaa itselleni mitään oikeaa ruokaa.  

Harmittelen mielessäni, ettei tänäänkään päästä kunnolla ulkoilemaan, kun koko päivä menee pyykkikoneen vahtina sisällä. (Putkimiehen rouvana ei tulisi pieneen mieleenkään jättää pesukoneita valvomatta pyörimään.) Esikoinen hyppii seinille ja pöllii aina tilaisuuden tullen nuorimmaisen tutin. Nuorimmainen nukkuu suurimman osan aikaa nätisti pahvilaatikossaan, mutta tarvitessaan palvelua, hän vaatii sitä NYT. Pyörin päämäärättömästi ympäri kämppää, tarkistan instan ja facen sadannen kerran ja vien minicrip-pussit 13. kerran takaisin keittiön laatikkoon huudon saattelemana. 

Kun kolmas pyykkikoneellinen on pessyt, on aika pakata kamat ja siirtää komppania takaisin mökille. Tyhjennän pyykkitelineen edellisen viikon pyykkipäivän jäljiltä ja ladon kolme koneellista pyykkiä yhdelle telineelle. Pakkaan mökille mukaan kassillisen märkiä pyykkejä, kassillisen kuivaa tavaraa ja eväitä, kestovaippojen pyykkiämpärin, sekä sata kestovaippoihin liittyvää tarvikeosasta. Sillä välin, kun keräilen tavaroita yhteen kassiin, esikoinen tyhjentää ensimmäistä kassia ja korvaa tuotteita omilla tavaroillaan, kuten legoilla, muovilapiolla ja hiusharjalla. Huokaisen ja kiikutan kasseja eteiseen turvaan ja koitan muistaa mitä vielä piti ottaa mukaan. 

Lopulta pääsemme mökille noin klo 21:07. Matkalla (5km) esikoinen on nukahtanut autoon ja saanut juuri sopivasti lisävirtaa iltavilliin. Mukulat pestään vessan lavuaarissa, koska saunan padoissa ei ole vielä lämmintä vettä. Nuorimmainen on juuri tänään hörinyt ilmaa kolme kiloa mahaan ja vaatii sylittelyä koko illan. Esikoinen huutaa ja raakkuu sängyssänsä ja karkaa aina kun nukuttajan mieli herpaantuu (eli nukkumatti kutsuu). Saunan pesä sammuu, ennen kun vanhemmat ehtii yksi kerrallaan pesulle toisen vahtiessa puoliunessa raakkuvaa huutokuoroa sisällä. Jep, mökilläkin piti imuroida tänään, mutta se homma jäi kesken aamulla ja imuri lojuu tuvan lattialla. 

Puss och Kram!

P.s. Tätä julkaistessani olemme jo muuttaneet pysyvähkösti "kaupunkiasuntoon" ja mökkeily on tältä kesää ohi satunnaisia saunanlämmitys-retkiä lukuun ottamatta. Miksiköhän, vaikka keliäkin olisi...?

Naisten työt ja miesten huvit

Tikku esiin ja ei kun tökkimään muurahaispesää. Aihe on jo valmiiksi loppuun kaluttu ja mielipiteillä höystetty, mutta siitä huolimatta aion sanoa sanasen.

Olen saanut kasvaa ympäristössä, jossa munilla tai niiden puuttumisella ei ole ollut merkitystä missä asioissa on saanut toteuttaa itseään. Olen opetellut laskemaan alle kouluikäisenä yhteenlaskuja naulaamalla vasaralla nauloja haapapölkkyyn isän verstaalla, ja veli olisi minut ottanut mukaan trial-harrastukseensa, jos se homma olisi napostellut. Sen sijaan soitin pianoa ja hoidin hevosia, kuten kunnon tytön kuuluu. Ja jätin kotityöt äidille, mikä tietenkin kopsahti omaan nilkkaan, kun 16-kesäisenä muutin omaan kotiin, enkä tiennyt mitä huuhteluaineella tehdään. 

Parisuhteeseen lähdin sillä mentaliteetilla, että minähän sitten sujuvasti teen kaikki työkaluja vaativat toimenpiteet itse ja ainakin pesen autoni. No, sitten tuli muutama muutto, kaksi lasta ja kotiäitiys. Autossa olisi puolen vuoden krooninen pöly-paskatatina pinnassa, jos armas aviomies ei sitä pesisi säännöllisesti, eikä minulla ole 15 kättä, millä ehtisin tehdä niitä työkaluja vaativia töitä samalla kun imetän nuorimmaista, pidän esikoisen erossa työkaluista ja nuorimmaisen turvassa esikoiselta.

On päiviä, jolloin inhoan ruuanlaittoa. Miksi aina minä häärään siinä hellan edessä vääntämässä milloin mitäkin soosia niistä aineista, mistä kaapeista sattuu löytymään? Esikoinen raakkuu nälkäänsä punteissa ja nuorimmainen huutaa muuten vaan pahvilaatikossaan. Seuraavilta maatalousmessuilta hankin ne vastameluradiokuulosuojaimet vaaleanpunaisilla kuorilla. 

Samaan hengenvetoon, kun manaan maailman epäreiluutta ja miehen saamattomuutta, koitan kovasti muistella koska viimeksi olen lämmittänyt rantasaunan tai vaihtanut omaan autooni renkaat. Myönnettäköön, etten ole koskaan vaihtanut autoon renkaita, koska aina on ollut olemassa joku nohevampi mieshenkilö perhepiirissä, jolla on joko paremmat vehkeet, hermot, aikaa tai joka on vähemmän tiineenä kuin minä sillä hetkellä. Kyllähän näitä syitä löytyy, miksi en ole sitä hommaa koskaan edes opetellut. 

Mukuloiden myötä olen oppinut ymmärtämään miksi perinteiset miesten ja naisten työt jakautuvat totutulla tavalla. Naisten työt ovat sellaisia, että voit samalla sivusilmällä pitää mukulalaumaa silmällä ja ruokkia nuorimmaista tissillä. Homman voi millä sekunnilla vaan jättää kesken, jos pitää pelastaa lapsi kiipelistä tai vaihtaa kakkavaippaa ennen, kun sen sisus kaivellaan keittiön lattialle. Miesten hommat ovat niitä, jotka on pakko tehdä hyvän kelin aikaan, sisältävät vaarallisia koneita tai kemikaaleja ja tarvitsevan sen sorttista keskittymistä, ettei samalla voi vahtia hulivilejä. Avainsanat työnjakoon ovat ennemmin tissit ja rintaruokinta kuin munat. 

Voisin koska vaan opetella vaihtamaan ne auton renkaat tai mies voisi opetella ompelemaan työtakkiin uuden vetoketjun. Mutta kun toiselta se sujuu silmät kiinni kädet selän taakse sidottuna, niin miksi nähdä opettelemisen vaiva ja ennen kaikkea aika? Lapsiperheessä aika on kallis valuutta. Hommat hoitaa se kummalta ne luonnikkaammin sujuu ja säästyneen ajan voi sitten käyttää vaikka parisuhteen huoltamiseen. Siinä riittää työsarkaa loppuiäksi.

Puss och Kram!

Ahistaa, kiukuttaa, nakertaa? -Siivoa vessa

Jokaisella meistä on varmasti jokin höyryjen purkamiseen tai asioiden jäsentämiseen soveltuva metodi. Toiset lähtevät juoksulenkille Töölölahden ympäri, jotkut metsään lemmikin kanssa tai salille nostelemaan rautoja. Minä siivoan vessan. 

En voi sietää lavuaarin tasoille kertyvää pyyhepölyä. Pyyhkäisen pölyt normaali-aikanakin monta kertaa viikossa ja nyt korona aikana vielä useammin. Se on sellaista "olen saanut tänään jotain aikaiseksi" -puuhastelua. Aikaa toimenpiteeseen menee 2 min kun puhtaita rättejä ja pesuainetta on aina käden ulottuvilla ja loppupäivän voin onnitella itseäni reippaudesta. 

Silloin kun puretaan höyryjä, pestään vessa vähän perusteellisemmin. Meidän vuokrakotimme vessaan on joskus aikanaan asennettu vesiputket niin, ettei niiden väleistä kerta kaikkiaan pysty siivoamaan kunnolla. Paitsi silloin kun höyryää riittävästi. Silloin saa kaakerrettua vuosikausia sitten talossa asuneiden vuokralaisten sytyttämättömät tupakat putkien välistä ja samalla kilokaupalla ryönää. Onneksi normipäivänä ihan niin riittäviä höyryjä ei ehdi kehkeytyä, mutta eipä sitä vessaakaan tarvitse alvariinsa pestä hammasharjalla ja pumpulipuikoilla. Rätti riittää ylläpitosiivoukseen ja pään tyhjennykseen.

Aviomiehen ja jälkikasvun kunniaksi on todettava, ettei kertaakaan ole tarvinnut kaivaa pumpulipuikkoja esiin heidän takiaan. Muutenkin höyrysiivoaminen on lähinnä asioiden järjestelyä mielessä. Kun mieltä painaa jokin asia, mitä ei pysty itse järjestämään tässä ja nyt, on helpottavaa purkaa energiaa johonkin helppoon käytännön tekemiseen. Vessan siivous on kätevä sijaistoiminto, koska se on joka tapauksessa tehtävä. Kun samalla saa lokeroitua omia ajatuksia paikoilleen, hyöty tulee tuplana.

Tiedän, että monelle vessan siivous on inhokkihommaa. Pointti ei olekaan tehdä sitä mistä eniten nauttii silloin kun kiehuttaa, vaan valita ajatustyön kannalta tehokkain keino. Minäkin söisin mieluummin jäätelöä tai ratsastaisin auringonlaskuun, mutta eivät ne ole itselleni toimivia keinoja ajatustyöhön.

Vessan puhtauden asteesta voi päätellä meillä paljon emännän mielialasta. Kun voit käyttää kaakeleita peilaamiseen ja ilmassa leijuu tuore pesuaineen tuoksu, voit turvallisin mielin avata keskustelun aiheesta kuin aiheesta. Sen sijaan, jos pöntön päällä on sankka pölykerros ja lavuaarin reunalla kakkaa pyllynpesun jäljiltä, on parasta olla kuin ei olisikaan. Jutellaan sitten, kun vessa on taas puhdas ja mieli järjestyksessä.

Puss och Kram!

Uusintamaraton

En ole mikään lenkkeilijä, saati maratoonari. Maratoni on kuitenkin se urheilusuoritus, mihin synnytystä usein verrataan. Olen ymmärtänyt, että jokaiseen maratoniin joutuu valmistautumaan erikseen. Ei riitä, että pinkaisee yhden matkan ja vuoden päästä seuraavan. Välilläkin on tehtävä jokunen juoksulenkki ja ennen kisoja tsempattava pääkoppa uudelleen.

Siitä huolimatta hieman yllätti, kuinka pääkoppa on tsempattava myös synnytykseen uudestaan. Ensikkona oli helppo lähteä poikimaan, kun ei tiennyt mitä tuleman pitää. Olen ihmisenä sen sorttinen, etten osaa etukäteen pelätä asioita. Pelästyn vasta jälkikäteen mitä kaikkea olisi voinut sattua, jos silloinkaan.

Ensimmäinen synnytys ei ollut varsinaisesti huono kokemus, eikä siitä jäänyt materiaalia painajaisten vakiokuvastoksi. En silti haluaisi ikimaailmassa kokea sitä samaa uudestaan, eikä asian muisteleminen ja uuteen poikimiseen valmentautuminen juuri kiehdo. En ihmettele yhtään, että iso osa synnytyspelkopolin asiakkaista on uudelleensynnyttäjiä. Synnyttäminen ei ole kivaa, eikä siitä jää sellaisia hattaranpunaisia muistoja, mihin haluaisi kerta toisensa jälkeen palata. En halua tavata sitä naista, joka sanoo nauttineensa synnyttämisestä. Hänellä ei voi olla ihan kaikki muumit laaksossa tai hissi vähintäänkin jumissa.

Valmistauduin ensimmäiseen synnytykseen lueskelemalla netistä kaikista järkevistä lähteistä (ei siis mitään kauhukertomuksia keskustelupalstoilta) faktatietoja synnytyksen kulusta, mahdollisista kivunlievitysmenetelmistä, sekä oman synnytyssairaalan käytänteistä. Kuuntelin kuuliaisesti puolella korvalla kaikkien naapurin mammojen kauhutarinat omista poikimisistaan 35 vuoden takaa muistaen, että ajat muuttuvat. Sinisilmäisesti luotin, että asiat sujuvat omalla painollaan hienosti ja miltei kivuitta.

Valmistautuminen toiseen poikimiseen onkin monimutkaisempaa. Periaatteessa tiedän faktat, mutta valitettavasti sen lisäksi takana on jo yksi omakohtainen kokemus. Samaan aikaan kuitenkin tiedostan, ettei ensikon poikimista voi verrata uudelleensynnytykseen. Siinä missä ensikkona teputtelin kotona imuroiden, mattoa virkaten, hakien irtokarkkeja kaupasta ja katsellen leffaa supistusten lomassa kokonaisen päivän ennen kuin edes vedet lorahti lattialle, uudelleensynnyttäjä poikii eteisen matolle tai tunnelissa automatkalla muutama hetki supistusten alkamisen jälkeen.

Lohtuna tässä on se, että seuraavat synnytykset ovat usein nopeampia ja siten vähemmän kiduttavia kuin ensimmäinen. Lisäksi jokainen poikiminen on oma tapauksensa. Tälläkin kertaa on vaan parasta mennä avoimin mielin ja tilanteen mukaan. Jonkun synnytyslaulun tai loitsun voi opetella mielenrauhan takia etukäteen, mutta kyllä se taas kiljumiseksi menee lopulta. Ainakaan mun mielen maltilla ei keskitytä mihinkään pallean äänenmuodostukseen enää siinä vaiheessa, kun kiputuntemus lähentelee lukua 50 kymmenportaisella asteikolla. 

Onneksi tuota poikimista ei muista sillä hetkellä, kun mukuloita laitetaan alulle ja sen jälkeen on 9 kk aikaa tsempata itsensä uuteen rutistukseen. Vielä on sen verran kivaa pikkuisen pallomahan kanssa, että synnytyskin lähinnä hirvittää. Parin kuukauden päästä, kun ei enää saa kylkeä käännettyä ilman HIAB:ia, eikä ole toivoakaan solmia omia kengännauhojaan, synnytyskin voi tuntua jo ihan hyvältä idealta. Sitä ennen muistuttelen mieleen kaikki ne kipulääkkeet mitä en sitten ainakaan halua, jotta voin pyytää niitä sitten H-hetkellä tupla-annokset sen lisäksi, että olen taas sekaisin kuin seinäkello ilokaasusta.

Puss och Kram!

Voihan tissit

Äitiyden myötä suhtautuminen omiin rintarauhasiin muuttuu vääjäämättä. Jos aikaisemmin rinnat ovat olleet ne kropan kukkea kohokohta tai piiloteltava sivuseikka, mamman tissit ovat koosta ja mielenlaadusta riippumatta keskiössä lähinnä lapsen tarpeiden kautta.

Tällä hetkellä haaveilen ajasta, kun mun tissit olisivat ihan vain mun. Niin ettei masuasukin mukanaan tuomat hormonit paisuttaisi rauhaskudosta Pamelankin varustusta pinkeämmiksi luomukumipalloiksi, eikä yksikään jo ulos punnerrettu (ja vieroitettu) mukula kävisi maitoryöstöretkillä aamuyön pimeinä tunteina.

Odotan ja samalla pelkään sitä aikaa, kun viimeinen mukula on imetetty. Mitä on jäljellä tukikudoksesta, joka joskus ennen lapsia sai rinnan näyttämään pyöreältä, täyteläiseltä ja sellaiselta vähemmän roikkuvalta? -Tuskin mitään. 

En epäile, etteikö rauhaskudos rupsahtaisi ihan vaan vuosien myötäkin, mutta mammana kontrasti on valtava. Niitä tissihenkilöitä, joiden silmää viehättää täyteläinen ja ylikireäksi pingotettu utare, voi viehättää myös odottavan ja imettävän utare. Täyteaine on vähemmän silikoninen kuin etelänaapurissa vierailleiden kanssasiskojen, mutta muoto on sama.

Mamman lähipiiriä (lähinnä kai puolisoa) voi tosin nakertaa se, että odotusaikana ja erityisesti imettäessä rinnat ovat oikeasti vain ja ainoastaan lasta varten. Odotusaikana turvonnut utare on niin arka, että pienikin lääppiminen voi kirvoittaa sellaisen vähemmän pullantuoksuisen korvapuustin ärhäkämmän mamman suunnalta. Ja jokainen lehmää lypsänyt tietää mitä tapahtuu, kun parhaassa laktaatiovaiheessa olevaa utaretta menee käpälöimään: Oksitosiinit hyrrää ja maitosuihku on taattu. Katsoa saa, mutta ei (kannata) koskea.

Harmin paikka isäoletetun kannalta, jos hän sattuu lukeutumaan noihin tissihenkilöihin. Mutta tavallaan on siinä puolet omaakin syytä, että joutuu leikkikalunsa luovuttamaan niiden fysiologiseen käyttötarkoitukseen muutamaksi vuodeksi. Vanhemmat keksiköön uudet leikit niillä lärpäkkeillä, mitä jäljelle jää vuosien vanuttelun jäljiltä.

Puss och Kram!