Uusintamaraton

En ole mikään lenkkeilijä, saati maratoonari. Maratoni on kuitenkin se urheilusuoritus, mihin synnytystä usein verrataan. Olen ymmärtänyt, että jokaiseen maratoniin joutuu valmistautumaan erikseen. Ei riitä, että pinkaisee yhden matkan ja vuoden päästä seuraavan. Välilläkin on tehtävä jokunen juoksulenkki ja ennen kisoja tsempattava pääkoppa uudelleen.

Siitä huolimatta hieman yllätti, kuinka pääkoppa on tsempattava myös synnytykseen uudestaan. Ensikkona oli helppo lähteä poikimaan, kun ei tiennyt mitä tuleman pitää. Olen ihmisenä sen sorttinen, etten osaa etukäteen pelätä asioita. Pelästyn vasta jälkikäteen mitä kaikkea olisi voinut sattua, jos silloinkaan.

Ensimmäinen synnytys ei ollut varsinaisesti huono kokemus, eikä siitä jäänyt materiaalia painajaisten vakiokuvastoksi. En silti haluaisi ikimaailmassa kokea sitä samaa uudestaan, eikä asian muisteleminen ja uuteen poikimiseen valmentautuminen juuri kiehdo. En ihmettele yhtään, että iso osa synnytyspelkopolin asiakkaista on uudelleensynnyttäjiä. Synnyttäminen ei ole kivaa, eikä siitä jää sellaisia hattaranpunaisia muistoja, mihin haluaisi kerta toisensa jälkeen palata. En halua tavata sitä naista, joka sanoo nauttineensa synnyttämisestä. Hänellä ei voi olla ihan kaikki muumit laaksossa tai hissi vähintäänkin jumissa.

Valmistauduin ensimmäiseen synnytykseen lueskelemalla netistä kaikista järkevistä lähteistä (ei siis mitään kauhukertomuksia keskustelupalstoilta) faktatietoja synnytyksen kulusta, mahdollisista kivunlievitysmenetelmistä, sekä oman synnytyssairaalan käytänteistä. Kuuntelin kuuliaisesti puolella korvalla kaikkien naapurin mammojen kauhutarinat omista poikimisistaan 35 vuoden takaa muistaen, että ajat muuttuvat. Sinisilmäisesti luotin, että asiat sujuvat omalla painollaan hienosti ja miltei kivuitta.

Valmistautuminen toiseen poikimiseen onkin monimutkaisempaa. Periaatteessa tiedän faktat, mutta valitettavasti sen lisäksi takana on jo yksi omakohtainen kokemus. Samaan aikaan kuitenkin tiedostan, ettei ensikon poikimista voi verrata uudelleensynnytykseen. Siinä missä ensikkona teputtelin kotona imuroiden, mattoa virkaten, hakien irtokarkkeja kaupasta ja katsellen leffaa supistusten lomassa kokonaisen päivän ennen kuin edes vedet lorahti lattialle, uudelleensynnyttäjä poikii eteisen matolle tai tunnelissa automatkalla muutama hetki supistusten alkamisen jälkeen.

Lohtuna tässä on se, että seuraavat synnytykset ovat usein nopeampia ja siten vähemmän kiduttavia kuin ensimmäinen. Lisäksi jokainen poikiminen on oma tapauksensa. Tälläkin kertaa on vaan parasta mennä avoimin mielin ja tilanteen mukaan. Jonkun synnytyslaulun tai loitsun voi opetella mielenrauhan takia etukäteen, mutta kyllä se taas kiljumiseksi menee lopulta. Ainakaan mun mielen maltilla ei keskitytä mihinkään pallean äänenmuodostukseen enää siinä vaiheessa, kun kiputuntemus lähentelee lukua 50 kymmenportaisella asteikolla. 

Onneksi tuota poikimista ei muista sillä hetkellä, kun mukuloita laitetaan alulle ja sen jälkeen on 9 kk aikaa tsempata itsensä uuteen rutistukseen. Vielä on sen verran kivaa pikkuisen pallomahan kanssa, että synnytyskin lähinnä hirvittää. Parin kuukauden päästä, kun ei enää saa kylkeä käännettyä ilman HIAB:ia, eikä ole toivoakaan solmia omia kengännauhojaan, synnytyskin voi tuntua jo ihan hyvältä idealta. Sitä ennen muistuttelen mieleen kaikki ne kipulääkkeet mitä en sitten ainakaan halua, jotta voin pyytää niitä sitten H-hetkellä tupla-annokset sen lisäksi, että olen taas sekaisin kuin seinäkello ilokaasusta.

Puss och Kram!