keskiviikko 17. heinäkuuta 2019

Takaisin satulaan tai näppäimistön äärelle tai miten sen nyt osuvimmin sanoisi

Ihmisen ja toisinaan myös minun elooni tulee hetkiä, jolloin on pakottava tarve purkautua. En mene yksityiskohtiin purkautumisen erilaisista laaduista tai toimintamekanismeista. Toteanpa vaan, että minulla on selkeästi tarve ilmaista itseäni kirjoittamalla ja kun sitä tarvetta ei ole tyydytetty riittävän pitkään aikaan, syntyy kirjallinen purkaus nykyaikaisesti näppäimistön kautta tietokoneen ruudulle. 

Olen viimeiset viisi vuotta viettänyt tiiviisti opintojen parissa ja saanut kirjoittaa enemmän kuin tarpeeksi erilaisia tekstikatkelmia. Esseepalautusten jälkeen ei ole tullut pieneen mieleenkään kirjoitella vähän vielä jotain ekstraa. Mitä nyt joskus vähän johonkin ainejärjestön lehteen, mutta ei kai sitä lasketa? Nyt kun esseet on tehty, gradut palautettu ja opinnot suoritettu, runotytön mieli ei tahdo sopeutua muutokseen. Pitäisi vielä kirjoittaa, mutta kun ei tiedä mitä.

Ympäristöllä on suuri vaikutus runosuonen pulppuamiseen, ja sillä kuinka kauan saa/joutuu viettämään aikaa yksin omien ajatuksiensa kanssa. Huomaan, että edellisen kerran olen viettänyt liikaa aikaa omien ajatusteni kanssa harjoittelukesänä vuonna 2015. Silloin tuli perustettua tämä blogi-pohja ja kirjoiteltua niitä-näitä työpäivien lomassa. Silloin viimeksi olin kaukana kaikesta (Savossa), yksinäni keskellä ei-mitään omien ajatusteni kanssa umpisolmussa. 

Enhän minä nyt ole yksin, en suinkaan. Enkä kaukana kaikesta, kun en kerran ole Savossa. (Anteeksi savolaiset, tämä piän auonta ei ole henkilökohtaista). Mutta olen kotona ja ihmiselle, joka on tottunut käymään kotona vain pesulla ja nukkumassa, 24 h hengailu samoilla sijoilla aiheuttaa toisinaan lieveilmiötä. Lieveilmiöistä näkyvimpiä lienee siivousinto ja sisustamisvimma. Miksi? En mä pidä kumpaakaan hommaa erityisen viihdyttävänä. Näistä ehkä lisää joskus myöhemmin.

Miksi terve vastavalmistunut nuori nainen on kotona hajoilemassa omiin ajatuksiinsa? No juuri siitä syystä miksi nuoret korkeakoulutetut naiset eivät nykyään enää ole kotona: perheen perustaminen ja maalle muutto aviomiehen perässä. En tiedä onko se vanhoillisuutta, opittua arvomaailmaa, muiden kokemuksista oppia ottamista vai mitä, mutta tässä sitä ollaan vaimoihmisenä ja 2 kk ikäisen pikkuneidon äiti-ihmisenä alle kaksivitosena. Helsingissä kun kävi neuvolassa, tunsin olevani kummajainen muiden iäkkäämpien, naimattomien mammojen seassa. Tästäkin aiheesta voisi kirjoittaa kirjallisen, mutta ei mennä siihen nyt.

Jaksoitko lukea tänne asti? Kauheen kiva ja osanottoni. Ensinnäkin siksi, että on kivaa jos jotakuta kiinnostaa mitä täällä kotimamman päässä liikkuu sillä välin kun vauva nukkuu ja toiseksi siksi että näitä tekstejä on ehkä tulossa lisää. Varmuudella en voi luvata tai uhata, koska voihan olla että alan viihtyä ajatusteni parissa kunhan totun tähän kotoiluun. Mutta koska tuskin sopeudun koskaan olemaan hiljaa itsekseni, lienee parempi uhata uusilla teksteillä. 

Siihen asti: Puss och Kram

2 kommenttia:

  1. Hihii loistavaa kun jatkat tätä! 😍

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo. Nyt on oiva hetki jatkaa tätäkin harrastetta. Tosin hieman eri näkövinkkelistä ja hieman terävämmällä kynällä varustettuna kuin ennen 😄

      Poista