Kirja

Nyt on aika laittaa rasti seinään. Olen lukenut kokonaisen kirjan. Oikeastaan ihan kokonaista kaksi kirjaa. Sellaisia kirjoja missä ei puhuta lehmistä (paitsi toisessa kyllä puhuttiin), ei käsitelty ruokavalioita tai lisääntymiskäyttäytymistä (paitsi ehkä ihan pintapuolisesti), eikä tavoitteena ollut oppia tai sisäistää mitään tenttipaperiin oksennettavaa tietoa. Olen siis lukenut kaksi kaunokirjallista teosta alusta loppuun. 

En muista koska viimeksi olisin jaksanut lukea kirjallisuutta. Jokunen novelli on saattanut maistua koulutyön lomassa, mutta ei mitään sen pidempää. Keskittymiskykyni pitkiin tarinoihin on ollut oravan luokkaa, joten lähes jokainen aloitettu kirja viimeisen viiden vuoden aikana on jäänyt kesken. 

Jokunen tovi sitten päädyimme neidon kanssa kirjastoon kuluttamaan aikaa ja maastullin lukemisen jälkeen eksyin kirjojen pariin. Hieman yllätyin, kun kirja imaisi oikein kunnolla maailmaansa ja oli ihan pakko lainata se kotiin mukaan. 

Mukulana oli parasta uppoutua kirjoihin, lukea koko teos yhdeltä istumalta ja todeta kellon olevan puoli neljä aamuyöllä. Seuraavan aamun puoli seiskan herätys ei ahdistanut, olihan siinä loppuviikko aikaa nukkua. Nykyään saisi olla melko hyvä kirja tai aivan liikaa kahvia alkuillasta, jotta kykenisin valvomaan yötä myöten kirjan takia.

Neidon kanssa lukeminen on oma lukunsa. Hyvä kirja imaisee niin täydellisesti maailmaansa, että neito saa raakkua jo aika lujaa ennen, kun pääsen irti kirjasta ja sosiaalisen vauvanviihdytysvaihteen silmään. Silloin kun neito heräillee hissukseen päiväunilta, havahdun intensiiviseen tuijotukseen, kun hän yrittää hahmottaa onko mamma tässä maailmassa enää lainkaan vai täysin tavoittamattomissa kirjansa kanssa. 

Kaunokirjallisuutta eletään tunteella. Hyvä kirja hykerryttää ja naurattaa ääneen (mikä oli kamalan noloa, kun mukulana luettiin äidinkielen tunneilla hiljaa luokassa) tai toisaalta pistää ajattelemaan ja synkistelemään jotakin rankkaa aihetta. Tuo synkistely ei ole hyvä juttu vauvan kanssa, varsinkaan kun meidän neito on todella tarkka ilmapiiripuntari ja mielialamagneetti. 

Toinen kirjoistani oli tällainen synkistelykirja ja se aiheutti mammalle väsymyksen sekaisia mietiskelyhetkiä ja lapselle itkupotkuraivareita, kun äiti vaan mökötti. Ei jatkoon. Onneksi toinen kirja (Avioliittosimulaattori, Veera Nieminen), sai aikaan lähinnä hihitystä ja mahapomppulinnan neidolle. Tuollaista kevyttä ja hilpeää tekstiä voi vauvan kanssa lukea ilman negatiivisia lieveoireita. Positiivisina oireina ilmeni lähinnä hyvää tuulta ja äidille taas uutta virtaa vauva-arkeen. 

Kirjoja on hyvä lukea, mutta ne pitää valita oikein. Jos haluaa voimaantua kaunokirjallisuuden äärellä, ei saa valita synkkiä tarinoita ja murheellisia loppuja. Kielen pitää olla niin hyvää, ettei se harmita ja juonen tulee olla sopivan heppoinen, jotta aivokapasiteetti ei ylirasitu.

Tarvittaessa voi mennä neidon kirjahyllylle, jos omat teokset alkavat olla liian raskastempoisia. Hän sai juuri serkulta lainaan hienon opuksen, missä oli ainakin krokotiili ja seepra ja norsu. Muuta teoksessa ei sitten ollutkaan, mutta eipä pääkoppa pääse rasittumaan juonen käänteistä.

Puss och Kram!