Naatitaan vauva-ajasta

Vauvan ihastelu on sisäänrakennettu vaisto kaikille äiti-ihmisille, varsinkin sellaisille, joiden omasta vauva-arjesta on jo vierähtänyt tovi. Äiti-ihmisten suusta kuulee mitä ihastuttavampia lausahduksia, joiden sisältöä jään välillä pohtimaan.

Oi, kuinka hän on pieni

No ihan kuule suoraan sanottuna ei siltä tuntunut. Varsinkaan kun hän päätti syntyä pää kenossa, ettei päälakiaukileet vahingossakaan joustaneet synnytyksessä. Mutta on joo pieni ja suloinen ja kasvaa ulos kaikista vaatteistaan alle nanosekunnin.

Keräilen edelleen motivaatiota käydä neidon pikkuvaatteet läpi ja ottaa kokoa isommat kaapin perältä käyttöön. Jos tämän vaateruletin pyörittämiseen on hyviä vinkkejä, niitä otetaan ilolla vastaan, koska tuo ruletti pyörii meillä vielä ihan pari kertaa seuraavan 15 vuoden aikana. Ja tämä vielä kerrottuna lasten lukumäärällä.

Vauva on pieni vaan niin pienen hetken

Luojan kiitos! On siis toivoa, että joskus vielä nukun kokonaisen yön, eikä tarvitse kanniskella reporankaa vauvelia sinne-tänne, vaan hän liikkuu ihan itse. Toki pötköttelevä vauveli on siitä kätevä, että hän löytyy samoilta sijoiltaan parin minuutin päästä, mihin olen hänet jättänyt. Mutta kyllä mä silti odotan sitä aikaa, kun hän itse yltää tissille ja kannattelee itsensä sylissä ilman että minun tarvitsee hartiat klinissä kannatella häntä. Kemppijumppa mopin varrella on nykyään miltei elinehto, en kutsuisi sitä enää harrastukseksi.

Onko hän tyttö vai poika?

Tämä on minusta nykyaikana hiano kysymys. Meidän neito saa olla ihan reilusti tyttö sen aikaa kunnes hän muuta ilmoittaa. Hän saa kasvaa johonkin identiteettiin ja jos se ei tunnu jossain vaiheessa omalta, niin sitten pitää pohtia asiaa uudestaan. En halua, että meidän junnut kokevat olevansa "ei mitään" tai vain tyyppejä tai henkilöitä. Sukupuolilla on minusta hienoja erityispiirteitä, mitkä nykyajan henkilöittämisen aikana yritetään polkea romukoppaan.

Ja lisäksi meidän mukuloiden sukupuolta ei aina pysty päättelemään vaatteiden värin perusteella. (on miltei pakko kysyä jos ei tahdo arvata) Meidän suvussa on monessa polvessa miehiä, joille kirkas punainen sopii kuin nakutettu, eli meillä myös pojat käyttävät punaista. Ja itse viihdyn nykyään tummansinisessä ja sitä saavat myös plikat käyttää. Sukupuolettomat ruskea, vihreä ja keltainen ovat perusvärejä meidän muksun vaatekaapissa.

Mekkoa en pukisi pojalle, ennen kun hän itse sellaiseen haluaa pukeutua. Senkus, ei ole vanhempien homma rajoittaa pukeutumista liiaksi, kunhan kylille mennessä on jotain vaatetta päällä ja kriittiset paikat peitossa. (Tästä keskustelemme sitten kun neito on 16 ja tissitopit ja miniminihameet tai äidin pikkuhousuja niukemmat farkkushortsit ovat taas muodissa.)

Miten yöt sujuu?

Eihän tähän voi vastata kuin että ihan hyvin kiitos. Tämä on minusta samanlainen kysymys kuin "Mitä kuuluu?". Ei siihenkään kuuluu oikeasti vastata, vaan todeta vain että hyvää kiitos (kiitos ulkomailta rantautuneen Smalltalk -kulttuurin). On sitten erikseen ne ihmiset, joille voi esittää vastakysymyksen, että oikeastiko haluat tietää vai annanko julkaisukelpoisen vastauksen. Nämä ihmiset eivät hämmenny tai säikähdä sitä, ettei aina kuulukaan pelkkää hyvää tai ettei ihan joka yö nukuta.

Ja mainittakoon, että ihan oikeasti meillä nukutaan paremmin kuin monissa muissa perheissä. Sitä ei vaan tahdo aina muistaa siinä vaiheessa, kun ei millään jaksaisi kaivella tissiä esiin 4:30 aamuyöllä. Olen niitä ihmisiä, jotka muistuttavat nukkuneen rukousta heti jos 8 h yöunet ei täyty jonain yönä. Nukkuvilla on onneksi joutilasta aikaa rukoilla vähintäänkin seuraavat 6 vuotta mitä meillä nukutaan pätkissä, tarvittaessa kauemminkin.

Muista nauttia tuosta pikkulapsiajasta

Tää on minusta paras. Kuka oikeasti nauttii katkonaisista yöunista, vauvankakan ja hapatetun maitopurjon katkukoktailista ja siitä, että jatkuvasti pitää olla pienen käärön saatavilla täyttämässä hänen tarpeitaan? Tämän lauseen kohdalla huokaisen aina sisäänpäin ja totean yksikantaan, että aika kultaa muistoja.

Seuraavaksi jäykistyn kauhusta. Jos tämä on se aika mistä pitää nauttia, mitä on vielä edessä? Mihin perhekurimukseen olenkaan itseni lykännyt jos tämä oli sitä helppoa ja kivaa aikaa huutokääryleen kanssa?

Ja sitten me olemme äiti-ihmisten kanssa taas ehdottoman samaa mieltä siitä, että tämä pieni ihminen on ihaninta ja suloisinta maan päällä. Enkä vaihtaisi päivääkään pois (ehkä jokusen yön että saisi joskus nukkua kokonaisen yöunen, mutta ehtii sitä kai haudassa nukkua).

Puss och Kram

Äidin lempivaatteet lapselle

Vajaan 3 kk ikäinen neito ei vielä pysty vaikuttamaan siihen mitä vaatteita hänelle puetaan. Hänellä ei ole vielä omia lempi- tai inhokkivaatteita tai ainakaan äite ei ymmärrä, jos hän sellaisista kertoo. Hän siis pukeutuu juuri niin kuin äite tahtoo. 

Tai isi tahtoo, mutta yleensä isi jättää suosiolla aamun toisen vaipanvaihdon äidin kontolle, koska silloin on myös aika valita päivävaatteet yöpaidan tilalle. "Äitiäitiäiti tuu kattoon meille vaatteet" kaikuu hoitopöydän virkaa toimittavan kirjoituspöydän luota niinä aamuina, kun isi ei ole jo hiipsinyt työmaalle. Isi puki minut tänään- päivityksiä lienee kuvapalvelut väärällänsä ja lapsella on silloin päällänsä yöpaita, eripariset ylä- ja alaosa tai nuttu nurinpäin. Mutta yleensä on vaatteet kuitenkin päällä, joten mitäs sen väliä. 

En tiedä mistä kumpuaa naisten viehtymys lastenvaatteisiin. Onko meillä jäänyt joku BabyBorn tai Barbie -vaihde päälle ja jatkamme samaa linjaa vauvan kanssa? Ylä- ja alaosan pitää sopia yhteen värien ja materiaalien osalta ja vaatteiden pitää olla omaan silmään viehättäviä. Myönnän, että itsekin kiinnitän asiaan huomiota, vaikka oma barbie-kauteni oli lyhyt. Minulla oli barbeja vain sitä varten, että tarvitsin leluhevosille ratsastajia ja hoitajia. Ratsastaa sai ne, joilla oli taipuvat polvinivelet ja ne vanhanaikaiset suorapolviset olivat sitten lastenvahteja ja karsinan siivoajia. 

Monella isällä on ollut kovin lyhyt nukkekausi, eikä sormet ja silmät ehkä siksi ole harjaantuneet minimaalisten vaatteiden pukemiseen lötköpötkölle tai teatraalisesti rimpuilevalle huutokääryleelle. Kietaisubody oli meidän perheen koetinkivi. Kuinka käteviä ne ovatkaan, mutta oikean napitusjärjestyksen löytyminen vaati insinööriltä vähän keskittymistä. Meillä on käytössä vain ne neppariversiot. Äitiyspakkauksen nauhoilla solmittavaa bodya en ole uskaltanut ottaa esille. En halua nähdä sitä itkupotkuraivaria mikä tapahtuu siinä vaiheessa, kun narut menevät umpisolmuun ja vaatteet pitäisi saada rivakasti vaihdettua yltyvän nälkäkiukun alta. En tiedä keneltä suurin parku pääsisi siinä tilanteessa, neidolta, isiltä vai minulta.

Äiten ehdottomat lempparit: tädin lahjahaalari, enon vanha (ihan aito tosi retro) pipa, punaiset pöksyt, jotka on maailman helpoimmat pukea ja ainejärjestön logolla varustettu body.

Mä olen väri-ihmisiä. Ja oikeita värejä ovat minun mielestäni punainen, paloautonpunainen, ruusunpunainen, viinipunainen, oranssinpunainen ja tummanpunainen. Vaaleanpunainen ei ole väri, ainakaan sellainen mitä pukisin skandinaavista vaaleaa ihoa vasten. Meidän neito näyttää aivan porsaalta, jos hänelle laittaa vaaleanpunaista päälle. Porsaat on kyllä söpöjä, mutta mielleyhtymä ei silti imartele. Minä kun olen enemmän nautakarjaihmisiä. 

Okei, löytyy meiltä myös muita kuin punaisia vakkarivaatteita, jotka ovat ihan joka kerta pyykkikoneessa. Vihreä on toinen meidän vakioväri, mikä johtunee suurelta osin siskon perheeltä perityistä vaatteista. Sisareni ykkösväri on aina ollut vihreä. Limenvihreä vastasyntyneen, keltaisuudesta kärsivän vauvan ihoa vasten on melko karsea yhdistelmä, mutta nykyään sekin menettelee, kun ollaan oikean värisiä vauvoja. 

Ja tähän väliin mainittakoon, että me käytämme juuri sellaisia vaatteita ja värejä, mitä sattuu olemaan saamatteilla ja puhtaana (myös niitä vaaleanpunaisia). En todellakaan ole niitä äitejä, joilta jää äitiyspakkauksen vaatteet käyttämättä, koska ne ovat väärän värisiä tai niissä ei ole tarpeeksi rimpsuja. Mutta lempparivaatteita löytyy jokaisen kaapista, niin myös meidän neidon. 

Äitiyspakkauksen vaatteista meillä ei ihan kaikkea ole voitu ottaa käyttöön. En ymmärrä miksi nykyään tehdään tiukkoja trikoopöksyjä myös vauvoille? Ymmärrän, että mammat haluavat kadotetun sixpäkin takaisin ja pukeutuvat treenipöksyihin, mutta vauvalla ei kuulu olla tiukka vatta. Ei ainakaan meidän vauvalla ole. Neidolle muodostui sellainen kunnon rekkapenan pömppömaha heti ensimmäisillä viikoilla, eikä sen pömpön päälle mahdu mitkään fitnespökät. Eipä ole juuri sydänpöksyjä käytetty, kun äitiä ahdistaa liian kireä kuminauhavyötärö. 

Lapsen vaatettamisessa suurin haaste taitaa olla lämpötilaan ja keliin sopiva pukeutuminen. Väreillä ei ole niin väliä, kunhan lapsella on hyvä olla. Vielä kiitän kesästä, kun ei tarvitse pukea toppavaatteita, mutta mokomat ovat luvanneet nyt kauheita helteitä. Toivottavasti neito ei ole yhtä pahasti henkisesti allerginen kuumalle kun äitensä. Tulee muuten tukalat paikat kaikille. Onneksi mökin seinää koristaa ilmalämpöpumppu ja autossa ilmastointi pelaa. Ollaan sitten sisätiloissa jos ulkona iskee tuskahiki.

Lopuksi vielä lempparimekko. Yllättäen punainen.

Puss och Kram!

Vauvat eivät oksenna

Pikkuvauvasta tulee mieleen kaksi asiaa: kakkavaippa ja puklu olkapäällä. Ja nimenomaan puklu, ei oksennut. Vauvat eivät oksenna. Sitä harrastavat vain humalaiset opiskelijat illan päätteeksi vessanpönttöön (tai tarvittaessa lattiakaivoon jos pönttö on jo varattu) tai mahataudin kourissa kärvistelevät isommat ihmiset. Vauvat puklaavat. 

Ja vauvat saavat puklata ilman häivääkään häpeästä. Se on tiettyyn rajaan asti aivan normaalia, sillä pienen imeväisen ruokatorven ja mahalaukun yhteistoiminta ei ole vielä täysin kehittynyttä (Terveyskirjasto). 

Sen sijaan jos aikuinen tai teini antaa ylen eli oksentaa, se on häpeällistä. Oli aiheuttajana liian suuri annos alkoholia tai jokin mahapöpö, aina pitää hävetä. Alkoholinkäyttöä siksi, että se nyt vaan on yleisesti rappiollista ja tuomittavaa ja lisäksi äärimmäisen noloa ettei tunne omia rajojaan alkoholin käyttäjänä.

Mahapöpöä hävetään siksi, että ne ovat usein tarttuvia ja ympäristö pelkää saavansa tuon saman inhottavan taudin. Sitten kun mahapöpöön sairastuu, siitä pidetään mahdollisimman pientä ääntä, koska oksentaminen on noloa ja epämiellyttävää. Kukaan ei halua olla mahataudin levittäjä, saati itse sairastua siihen. 

Pienen vauvan lähipiirin tunnistaa haisevista pukluläikistä rinnuksilla, käsivarsilla ja olkapäillä. Joku neropatti voi viisastella että krotit, eli puklurätit, eli sideharsoliinat ovat sitä varten, että niillä suojataan vaatteet ja pyyhitään puklut siististi lapsen suupielistä. Sillä neropatilla ei ole omia lapsia, koska hän ei tunne puklunnopeuden saloja. 

Puklu liikkuu valoa tai ainakin ajatusta nopeammin ja sen suunta on ennalta arvaamaton. Laitat krotin alle tai et, happamalta haiseva maitovana piirtyy kauniisti omalle ja/tai lapsen paidalle ennen kun ehdit kissaa sanoa. Pitkähihaiset paidat ovat vauvan röyhtäyttämiseen parhaita, koska maitopurjo ehtii imeytyä paidan hihaan ennen kun se päätyy lattialle, sohvalle, sängylle, lemmikkikalan niskaan tai muualle vaivalloisemmin puhdistettavalle alustalle. Omaa paitaa voi sitten vaihtaa ihan juuri niin usein kun tahtoo kieputtaa pyykkikonetta. Toiset pesevät joka purjon jälkeen ja toiset (eli minä) siedättyvät happaman hajuun ja pyykkäävät sitten kun on ihan pakko. Eli suurinpiirtein siinä vaiheessa kun hihan imeytyskapasiteetti on käytetty.

Vanha navettapaita on oikein hyvä vauvan pulautusvaate. Se on tottunut haisemaan pahalta ja imemään itseensä kaikenlaista ryönää.

Haasteita esiintyy vasta siinä vaiheessa, kun pitää lähteä ihmisten ilmoille. Silloin pitäisi näyttää ja haista ihmiseltä. Onneksi nykypäivänä äitiys on jollain tapaa muodikasta, (kunhan päällä on jotain trikoista ja kaikenkirjavaa,) eli kylillekin saa lähteä vaikka näyttää ja haisee pienen lapsen äidiltä. Se on sitten jo eri juttu haluaako tai jaksaako lähteä rääpöttämään autokoppaa ja huutokäärylettä ympäri pitäjiä ihan vain koska on kivaa käydä ihmisten ilmoilla.

Puss och Kram!

Äidin oma aika

Oma aika on käsite jonka on oppinut vasta äitiyden myötä. Ennen äitiyttä oli omaa aikaa niin paljon, ettei sitä tunnistanut käsitteeksi. Nyt jos pääset huussiin yksin niin ettei tarvitse koko ajan pelätä itkupotkuraivaria pinnasängyssä, katossa on jo juhlan tuntua. Saatika, että pääsisi ihan oikeasti yksin jonnekin huussia kaemmaksi.

Täytyy myöntää, että minulla on asiat hyvin. Käyn ihan melkein joka viikko tallilla ihan yksin ja sillä välin aviomies ja neito pärjäilevät kotona. Ratsastustunneissa on vielä sekin hyvä puoli, että silloin olen oikeasti tunnin tavoittamattomissa. En voi hevosen selässä vastailla puhelimeen vain todetakseni, että huudetaanhan siellä. Neito ei tissiruokittuna lapsena ymmärrä tuttipullon päälle ja sehän isiä sitten naurattaa, kun on itkupotkuraivarinälän aika. Mutta kyllä se lapsi oppii nälkäänsä syömään ja isille on korvatulppia, jos kyse oli vain traagisesta tissi-ikävästä. 

Tänään vietin puolikasta omaa aikaa. Eli käytännössä tein mitä ehdin sillä välin kun neito nukkui päikkäreitä vaunuissa. Päikkärihääräilyssä on aina olemassa pieni jännitysmomentti, sillä neidon unen määrää ei tiedä etukäteen. Toisinaan hän nukkuu 13,5 min ja joskus kolme tuntia putkeen. Olo on vähän sama kuin lapsena kun leikittiin Karhu nukkuuta...

Neito nukkuu, neito nukkuu vaunukopassansa

Ei ole vaaraa kellään, näin sitä leikitellään.

Neito nukkuu, neito nukkuu, Eipäs Nukukkaan!

Ja sitten on taas aika palata maan pinnalle ja elää vauvantahtista arkea taas seuraaviin päikkäreihin asti. Onneksi nuo pienet nukkuu sen 16 päiväunet päivässä, niin pudotus tähän lapsiarkeen ei tunnu ihan niin rajulta. Kohta hän ei enää nuku paljoakaan ja juoksee omin jaloin karkuun. Sitä odotellessa nautitaan paikallaan potkottavasta paljon nukkuvasta vauvasta.

Joskus sitä tarvitsee jotain äijätekemistä tunteakseen itsensä taas naiseksi

Ihan melkein yli puoli tuntia sain pistellä halkoja pieniksi ennen kun neidon käpy paloi ulkoiluun ja palasimme vaipanvaihdon kautta sisälle kiikkumaan. Ei sillä, ettäkö olisin sen kauempaa jaksanut kirveen kanssa riehua. Poikimisen jälkeen lihaksia varmasti on jossain päin kehoa, mutta en ole niitä kaikkia vielä löytänyt. Ehkä tässä pikkuhiljaa. 

Puss och Kram!

Takaisin satulaan tai näppäimistön äärelle tai miten sen nyt osuvimmin sanoisi

Ihmisen ja toisinaan myös minun elooni tulee hetkiä, jolloin on pakottava tarve purkautua. En mene yksityiskohtiin purkautumisen erilaisista laaduista tai toimintamekanismeista. Toteanpa vaan, että minulla on selkeästi tarve ilmaista itseäni kirjoittamalla ja kun sitä tarvetta ei ole tyydytetty riittävän pitkään aikaan, syntyy kirjallinen purkaus nykyaikaisesti näppäimistön kautta tietokoneen ruudulle. 

Olen viimeiset viisi vuotta viettänyt tiiviisti opintojen parissa ja saanut kirjoittaa enemmän kuin tarpeeksi erilaisia tekstikatkelmia. Esseepalautusten jälkeen ei ole tullut pieneen mieleenkään kirjoitella vähän vielä jotain ekstraa. Mitä nyt joskus vähän johonkin ainejärjestön lehteen, mutta ei kai sitä lasketa? Nyt kun esseet on tehty, gradut palautettu ja opinnot suoritettu, runotytön mieli ei tahdo sopeutua muutokseen. Pitäisi vielä kirjoittaa, mutta kun ei tiedä mitä.

Ympäristöllä on suuri vaikutus runosuonen pulppuamiseen, ja sillä kuinka kauan saa/joutuu viettämään aikaa yksin omien ajatuksiensa kanssa. Huomaan, että edellisen kerran olen viettänyt liikaa aikaa omien ajatusteni kanssa harjoittelukesänä vuonna 2015. Silloin tuli perustettua tämä blogi-pohja ja kirjoiteltua niitä-näitä työpäivien lomassa. Silloin viimeksi olin kaukana kaikesta (Savossa), yksinäni keskellä ei-mitään omien ajatusteni kanssa umpisolmussa. 

Enhän minä nyt ole yksin, en suinkaan. Enkä kaukana kaikesta, kun en kerran ole Savossa. (Anteeksi savolaiset, tämä piän auonta ei ole henkilökohtaista). Mutta olen kotona ja ihmiselle, joka on tottunut käymään kotona vain pesulla ja nukkumassa, 24 h hengailu samoilla sijoilla aiheuttaa toisinaan lieveilmiötä. Lieveilmiöistä näkyvimpiä lienee siivousinto ja sisustamisvimma. Miksi? En mä pidä kumpaakaan hommaa erityisen viihdyttävänä. Näistä ehkä lisää joskus myöhemmin.

Miksi terve vastavalmistunut nuori nainen on kotona hajoilemassa omiin ajatuksiinsa? No juuri siitä syystä miksi nuoret korkeakoulutetut naiset eivät nykyään enää ole kotona: perheen perustaminen ja maalle muutto aviomiehen perässä. En tiedä onko se vanhoillisuutta, opittua arvomaailmaa, muiden kokemuksista oppia ottamista vai mitä, mutta tässä sitä ollaan vaimoihmisenä ja 2 kk ikäisen pikkuneidon äiti-ihmisenä alle kaksivitosena. Helsingissä kun kävi neuvolassa, tunsin olevani kummajainen muiden iäkkäämpien, naimattomien mammojen seassa. Tästäkin aiheesta voisi kirjoittaa kirjallisen, mutta ei mennä siihen nyt.

Jaksoitko lukea tänne asti? Kauheen kiva ja osanottoni. Ensinnäkin siksi, että on kivaa jos jotakuta kiinnostaa mitä täällä kotimamman päässä liikkuu sillä välin kun vauva nukkuu ja toiseksi siksi että näitä tekstejä on ehkä tulossa lisää. Varmuudella en voi luvata tai uhata, koska voihan olla että alan viihtyä ajatusteni parissa kunhan totun tähän kotoiluun. Mutta koska tuskin sopeudun koskaan olemaan hiljaa itsekseni, lienee parempi uhata uusilla teksteillä. 

Siihen asti: Puss och Kram