Mistä nyt sitten kirjotellaan, kun kaikki tarvittava on jo julkaistu? Viimeisin tekstini synnytyksestä oli koko blogin alkuun paneva voima. Aihe oli sellainen, että se herätti voimakkaita tunteita ja tuntemuksia, joten siitä oli pakko päästä avautumaan jollekin foorumille.
Sain tekstistä paljon positiivista palautetta -Kiitos siitä! Kieltämättä nyt on astetta korkeampi rima lähteä kirjoittelemaan, koska mikään muu aihe ei kirvoita yhtä teräviä huomioita ja nasevia lauserakenteita. Luojan kiitos mikään muu tässä vauva-arjessa ei ole ollut yhtä tuntemuksia herättävää kuin tuo hormonihuuruinen poikiminen. Tässä oltaisiin aika sekaisin koko perhepiiri, jos arki olisi yhtä karseaa.
Toisaalta olen oppinut käyttämään aikaani myös muuhun, kun tietokoneen näpyttelyyn. Vaikka syksy tuntuu oudolta ilman opintoihin paluuta, tuota ruudun tuijottelua ei tule ikävä. Lähinnä kaipaan sosiaalista verkostoani, mikä jäi Viikkiin vielä pakertamaan opintojensa pariin minun muuttaessa mettään.
Se mihin tällä haavaa hukkaan neidon päikkäriaikaa, on käsityöt. Neulon, korjausompelen lastenvaatteita ja suunnittelen ompelutöitä opiston käsityökerhoon. Ei hyvä.
Käsityöt ovat ihan vihonviimeinen villitys imettävälle mammalle. Se aika, minkä ennen käytin keppijumppaan ja venyttelyyn, palaa nyt sohvan nurkassa neulan tai puikkojen kanssa nykertäessä sillä seurauksella, että hartiat ovat kohta täysin kuoliossa. En ole saanut itseäni näin pahasti jumiin edes koneen äärellä gradunteossa odotusaikana, vaikka silloinkin kudoin ja virkkasin joutilaat hetket.
Minulta kysyttiin taannoin mitä tarkoittaa imettäjän ryhti. Se tarkoittaa sitä, ettei ryhtiä ole. En enää edes muista kuinka taakse hartioiden kuuluisi päästä, saati saa niitä sinne paikallensa. Ja tähän ei ole syynä liian isot tai huonosti kiinnittyneet utareet, vaan toi reilu 7 kg kääryle, jota pitää nostella ja pidellä tissin ulottuvilla. (plus surkastuneet vatsalihakset, jotka eivät jaksa tukea keskivartaloa)
Jalostajille tiedoksi, että roikkuvan mallinen utare on toisaalta ihan hyvä. Se säästää kummasti hartijoita, kun ei tartte pidellä mukulaa ihan niin korkealla. Tuskin se menoa haittaa viidennen poikimisen jälkeen, vaikka utare roikkuisi jo kintereen alapuolella. Saa sen sitten rullattua liiveillä nippuun.
Vaikka rättikässä on tämän syksyn ykkösharrastus, innostus hiipuu todennäköisesti siinä vaiheessa, kun neito alkaa liikkua itsenäisesti ja syödä nuppineuloja. Kutominen loppuu sitten kun lankakerät häviävät parempiin suihin ja puikoilla tökitään kohti silmiä.
Luojan kiitos meillä ei ole tulipesiä nykyisessä kodissamme. Mun suosikkiharrastuksiin kuului mukulana avotakan tutkiminen ja tuhkan syönti. Banaani tuhkadipillä oli ehdoton ykkönen. Ilmankos mun lopputyökin käsitteli kivennäis- ja hivenaineita, kun olen päässyt niiden makuun jo miltei äidinmaidossa.
Ihan vaan jännityksellä odotan mitä meillä syödään ensimmäisenä, kun neito oppii laittamaan suuhunsa muutakin kuin käsiä ja varpaita (kyllä, nekin taittuu jo hienosti suuhun asti kunhan saa kestovaipan pois tieltä).
Puss och Kram!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti