Ahistaa, kiukuttaa, nakertaa? -Siivoa vessa

Jokaisella meistä on varmasti jokin höyryjen purkamiseen tai asioiden jäsentämiseen soveltuva metodi. Toiset lähtevät juoksulenkille Töölölahden ympäri, jotkut metsään lemmikin kanssa tai salille nostelemaan rautoja. Minä siivoan vessan. 

En voi sietää lavuaarin tasoille kertyvää pyyhepölyä. Pyyhkäisen pölyt normaali-aikanakin monta kertaa viikossa ja nyt korona aikana vielä useammin. Se on sellaista "olen saanut tänään jotain aikaiseksi" -puuhastelua. Aikaa toimenpiteeseen menee 2 min kun puhtaita rättejä ja pesuainetta on aina käden ulottuvilla ja loppupäivän voin onnitella itseäni reippaudesta. 

Silloin kun puretaan höyryjä, pestään vessa vähän perusteellisemmin. Meidän vuokrakotimme vessaan on joskus aikanaan asennettu vesiputket niin, ettei niiden väleistä kerta kaikkiaan pysty siivoamaan kunnolla. Paitsi silloin kun höyryää riittävästi. Silloin saa kaakerrettua vuosikausia sitten talossa asuneiden vuokralaisten sytyttämättömät tupakat putkien välistä ja samalla kilokaupalla ryönää. Onneksi normipäivänä ihan niin riittäviä höyryjä ei ehdi kehkeytyä, mutta eipä sitä vessaakaan tarvitse alvariinsa pestä hammasharjalla ja pumpulipuikoilla. Rätti riittää ylläpitosiivoukseen ja pään tyhjennykseen.

Aviomiehen ja jälkikasvun kunniaksi on todettava, ettei kertaakaan ole tarvinnut kaivaa pumpulipuikkoja esiin heidän takiaan. Muutenkin höyrysiivoaminen on lähinnä asioiden järjestelyä mielessä. Kun mieltä painaa jokin asia, mitä ei pysty itse järjestämään tässä ja nyt, on helpottavaa purkaa energiaa johonkin helppoon käytännön tekemiseen. Vessan siivous on kätevä sijaistoiminto, koska se on joka tapauksessa tehtävä. Kun samalla saa lokeroitua omia ajatuksia paikoilleen, hyöty tulee tuplana.

Tiedän, että monelle vessan siivous on inhokkihommaa. Pointti ei olekaan tehdä sitä mistä eniten nauttii silloin kun kiehuttaa, vaan valita ajatustyön kannalta tehokkain keino. Minäkin söisin mieluummin jäätelöä tai ratsastaisin auringonlaskuun, mutta eivät ne ole itselleni toimivia keinoja ajatustyöhön.

Vessan puhtauden asteesta voi päätellä meillä paljon emännän mielialasta. Kun voit käyttää kaakeleita peilaamiseen ja ilmassa leijuu tuore pesuaineen tuoksu, voit turvallisin mielin avata keskustelun aiheesta kuin aiheesta. Sen sijaan, jos pöntön päällä on sankka pölykerros ja lavuaarin reunalla kakkaa pyllynpesun jäljiltä, on parasta olla kuin ei olisikaan. Jutellaan sitten, kun vessa on taas puhdas ja mieli järjestyksessä.

Puss och Kram!

Uusintamaraton

En ole mikään lenkkeilijä, saati maratoonari. Maratoni on kuitenkin se urheilusuoritus, mihin synnytystä usein verrataan. Olen ymmärtänyt, että jokaiseen maratoniin joutuu valmistautumaan erikseen. Ei riitä, että pinkaisee yhden matkan ja vuoden päästä seuraavan. Välilläkin on tehtävä jokunen juoksulenkki ja ennen kisoja tsempattava pääkoppa uudelleen.

Siitä huolimatta hieman yllätti, kuinka pääkoppa on tsempattava myös synnytykseen uudestaan. Ensikkona oli helppo lähteä poikimaan, kun ei tiennyt mitä tuleman pitää. Olen ihmisenä sen sorttinen, etten osaa etukäteen pelätä asioita. Pelästyn vasta jälkikäteen mitä kaikkea olisi voinut sattua, jos silloinkaan.

Ensimmäinen synnytys ei ollut varsinaisesti huono kokemus, eikä siitä jäänyt materiaalia painajaisten vakiokuvastoksi. En silti haluaisi ikimaailmassa kokea sitä samaa uudestaan, eikä asian muisteleminen ja uuteen poikimiseen valmentautuminen juuri kiehdo. En ihmettele yhtään, että iso osa synnytyspelkopolin asiakkaista on uudelleensynnyttäjiä. Synnyttäminen ei ole kivaa, eikä siitä jää sellaisia hattaranpunaisia muistoja, mihin haluaisi kerta toisensa jälkeen palata. En halua tavata sitä naista, joka sanoo nauttineensa synnyttämisestä. Hänellä ei voi olla ihan kaikki muumit laaksossa tai hissi vähintäänkin jumissa.

Valmistauduin ensimmäiseen synnytykseen lueskelemalla netistä kaikista järkevistä lähteistä (ei siis mitään kauhukertomuksia keskustelupalstoilta) faktatietoja synnytyksen kulusta, mahdollisista kivunlievitysmenetelmistä, sekä oman synnytyssairaalan käytänteistä. Kuuntelin kuuliaisesti puolella korvalla kaikkien naapurin mammojen kauhutarinat omista poikimisistaan 35 vuoden takaa muistaen, että ajat muuttuvat. Sinisilmäisesti luotin, että asiat sujuvat omalla painollaan hienosti ja miltei kivuitta.

Valmistautuminen toiseen poikimiseen onkin monimutkaisempaa. Periaatteessa tiedän faktat, mutta valitettavasti sen lisäksi takana on jo yksi omakohtainen kokemus. Samaan aikaan kuitenkin tiedostan, ettei ensikon poikimista voi verrata uudelleensynnytykseen. Siinä missä ensikkona teputtelin kotona imuroiden, mattoa virkaten, hakien irtokarkkeja kaupasta ja katsellen leffaa supistusten lomassa kokonaisen päivän ennen kuin edes vedet lorahti lattialle, uudelleensynnyttäjä poikii eteisen matolle tai tunnelissa automatkalla muutama hetki supistusten alkamisen jälkeen.

Lohtuna tässä on se, että seuraavat synnytykset ovat usein nopeampia ja siten vähemmän kiduttavia kuin ensimmäinen. Lisäksi jokainen poikiminen on oma tapauksensa. Tälläkin kertaa on vaan parasta mennä avoimin mielin ja tilanteen mukaan. Jonkun synnytyslaulun tai loitsun voi opetella mielenrauhan takia etukäteen, mutta kyllä se taas kiljumiseksi menee lopulta. Ainakaan mun mielen maltilla ei keskitytä mihinkään pallean äänenmuodostukseen enää siinä vaiheessa, kun kiputuntemus lähentelee lukua 50 kymmenportaisella asteikolla. 

Onneksi tuota poikimista ei muista sillä hetkellä, kun mukuloita laitetaan alulle ja sen jälkeen on 9 kk aikaa tsempata itsensä uuteen rutistukseen. Vielä on sen verran kivaa pikkuisen pallomahan kanssa, että synnytyskin lähinnä hirvittää. Parin kuukauden päästä, kun ei enää saa kylkeä käännettyä ilman HIAB:ia, eikä ole toivoakaan solmia omia kengännauhojaan, synnytyskin voi tuntua jo ihan hyvältä idealta. Sitä ennen muistuttelen mieleen kaikki ne kipulääkkeet mitä en sitten ainakaan halua, jotta voin pyytää niitä sitten H-hetkellä tupla-annokset sen lisäksi, että olen taas sekaisin kuin seinäkello ilokaasusta.

Puss och Kram!

Voihan tissit

Äitiyden myötä suhtautuminen omiin rintarauhasiin muuttuu vääjäämättä. Jos aikaisemmin rinnat ovat olleet ne kropan kukkea kohokohta tai piiloteltava sivuseikka, mamman tissit ovat koosta ja mielenlaadusta riippumatta keskiössä lähinnä lapsen tarpeiden kautta.

Tällä hetkellä haaveilen ajasta, kun mun tissit olisivat ihan vain mun. Niin ettei masuasukin mukanaan tuomat hormonit paisuttaisi rauhaskudosta Pamelankin varustusta pinkeämmiksi luomukumipalloiksi, eikä yksikään jo ulos punnerrettu (ja vieroitettu) mukula kävisi maitoryöstöretkillä aamuyön pimeinä tunteina.

Odotan ja samalla pelkään sitä aikaa, kun viimeinen mukula on imetetty. Mitä on jäljellä tukikudoksesta, joka joskus ennen lapsia sai rinnan näyttämään pyöreältä, täyteläiseltä ja sellaiselta vähemmän roikkuvalta? -Tuskin mitään. 

En epäile, etteikö rauhaskudos rupsahtaisi ihan vaan vuosien myötäkin, mutta mammana kontrasti on valtava. Niitä tissihenkilöitä, joiden silmää viehättää täyteläinen ja ylikireäksi pingotettu utare, voi viehättää myös odottavan ja imettävän utare. Täyteaine on vähemmän silikoninen kuin etelänaapurissa vierailleiden kanssasiskojen, mutta muoto on sama.

Mamman lähipiiriä (lähinnä kai puolisoa) voi tosin nakertaa se, että odotusaikana ja erityisesti imettäessä rinnat ovat oikeasti vain ja ainoastaan lasta varten. Odotusaikana turvonnut utare on niin arka, että pienikin lääppiminen voi kirvoittaa sellaisen vähemmän pullantuoksuisen korvapuustin ärhäkämmän mamman suunnalta. Ja jokainen lehmää lypsänyt tietää mitä tapahtuu, kun parhaassa laktaatiovaiheessa olevaa utaretta menee käpälöimään: Oksitosiinit hyrrää ja maitosuihku on taattu. Katsoa saa, mutta ei (kannata) koskea.

Harmin paikka isäoletetun kannalta, jos hän sattuu lukeutumaan noihin tissihenkilöihin. Mutta tavallaan on siinä puolet omaakin syytä, että joutuu leikkikalunsa luovuttamaan niiden fysiologiseen käyttötarkoitukseen muutamaksi vuodeksi. Vanhemmat keksiköön uudet leikit niillä lärpäkkeillä, mitä jäljelle jää vuosien vanuttelun jäljiltä.

Puss och Kram!

Mammavaatteita, taas vaihteeksi

On taas se aika vuodesta. Se aika, kun pakataan liian pienet vaatteet yläkaappiin ja otetaan ryhävalaan loimet esiin. Maha kasvaa sitä tahtia, ettei normaalit paidat enää riitä navan yli ja mekot ovat minimittaisia. 

Meillä maha kasvaa kesää kohti jo toista vuotta peräkkäin. Ei tarvitse taaskaan haaveilla pitävänsä ihania kesämekkoja, kun ne ei joko mahdu päälle, tai niillä ei imetys onnistu. Pidetään siis sellaisia mammakaapuja siihen asti, että imetysluukkuja ei enää tarvita tunnin välein. (ja jos käy kuten esikoisen jälkeen, imettämisestä siirryttiin suoraan seuraavan odottamiseen ja kaapuilu jatkuu)

Nykypäivänä on paljon kivoja mammavaatteita, joten tuo kaapu on vähän voimakas sana tähän väliin. Kotimaisia äitiysvaatteiden valmistajia on useita ja olen ihastunut erityisesti Maitotytön ja Hujauksen mekkoihin. Ne kestävät hienosti käyttöä ja usein toistuvia pesuja ja saavat käyttäjänsä muistuttamaa naista ennemmin kuin lopputiinettä tai laktaatiovaiheessa olevaa nautaa. 

Esikoisen kohdalla en juuri hankkinut omia odotusvaatteita, vaan käytin omia isoja mekkojani ja tutuilta saatuja lainavaatteita. Tämä oli ihan hyvä ratkaisu pienen ja sippoisen ensikkomahan kanssa. Toisen mahapallon kanssa olen kerryttänyt omaa vaatevarastoa kirppareilta. Tiedän jo suurin piirtein minkälaiset vaatteet omalle mammakropalle ja käytölle sopii (kiitos lainavaatteiden, joista suuri osa ei sopinut), joten hutiostoja ei ole tullut.

Mammavaatteita ei kovin moni halpakauppaketju myy ja nekin mallit mitä on myynnissä, ei tällaiselle rintavalle, mutta muuten tavallisen kokoiselle mammalle sovi. Mammavaatteita ei minusta muutankaan kannata hakea uutena kaupasta, jos ei ole joku erikoisempi tarve. Tuskin kukaan haluaa käyttää mammakaapuja kauempaa kuin on ihan pakko, joten vaatteiden käyttöikä jää lyhyeksi. Käytetty mammavaate on paitsi usein vielä hyväkuntoinen, myös edullisempi ja luontoystävällisempi vaihtoehto kuin uusi.

Olen oppinut hakemaan kirppareilta itselleni vaatetta oikeastaan vasta äitiyden myötä. Onneksi lähipitäjällä on mainio kirppis, mistä löytyy hyväkuntoista vaatetta niin mukuloille, kuin itselleni. Viimeksi oli jopa pitkä rekillinen odotusvaatteita ja sieltä tarttuikin mukaan muutama mahapaita. Nettikirppareita kannattaa myös vilkuilla, varsinkin jos on hakusessa joku tietyn firman vaate. Isommilla kylillä on lastenvaatteisiin erikoistuneita kirpputoreja ja siellä usein on joku rekki myös mammavaatteita. 

Odotusaika on pukeutumisen kannalta paitsi haastavaa, myös ihan hauskaa aikaa. Silloin voi rauhassa kokeilla vähän erilaisempaa tyyliä ja hutiyhdistelmät laittaa hormonien piikkiin. Mahaa ei tarvitse yrittää piilotella ja tunkea litistäviin alushousuihin, vaan myös ne toissakesän kesämakkarat saavat hengittää vapaasti. Mammavaatteiden mallit ja materiaalit eivät kiristä ja purista ja ne ovat silti ihan salonkikelpoisia ihmisten ilmoille. Ja toisaalta välillä tekee hyvää karsia vaatevalikoimaa. Kun päälle mahtuu yhdet housut, 7 paitaa ja viisi mekkoa, vaatekriiseilylle ei jää tilaa. 

Puss och Kram!

Uusi vauva

Vanha teksti arkistojen kätköistä nyt kun mahanseutu alkaa olla siinä laajuudessa, ettei vieraammallekaan jää epäselväksi, että meillä varrotaan seuraavaa. Tämä on kirjoitettu vuodenvaihteen jälkeen.

---------------------------------

En yleensä erityisemmin ahdistu syksystä. Marraskuu nyt on aina pimeä ja märkä, mutta ei mahdoton kuukausi. Viime vuonna se meinasi olla. Syynä tähän oli raskausväsymys, mikä tänä vuonna osui vuoden synkimpään ajankohtaan ja lokakuun puolivälistä tammikuulle asti kestäneeseen marraskuuhun.

Muutama päivä meni niin, että makasin Neidon vieressä lattialla pää tyynyssä ja kuuntelin kun hän härväsi omia leikkejään. Pari kertaa käytiin pihalla ihan vaan sen takia, että ihmisen on tapana käydä ulkona kodistaan. Loppu aika selviydyttiin täydellisessä aivosumussa ja odotettiin että raskasuviikot etenee ja väsymys helpottaa. 

Onneksi en odota nyt esikoista, koska olisi jo tullut itku. Nyt tiesin jo vanhastaan, että pahin väsymys menee kyllä ohi ja paha olokin helpottaa viimeistään, kun päästään viikolla 12. Ja niin kävi tälläkin kertaa. 

Oli aika uskomatonta uuden vuoden jälkeen lähteä lenkkeilemään, kun oikeasti jaksan taas kävellä 8 km järven ympäri ihan kevyesti ja olla koko päivän tolpillani pelkkien pätkittäisten yöunien voimalla. Ja vielä hienommalta tuntui, kun isäntä täytti Neidon kiesien renkaat ja ne rullaa jälleen kuin itsestään. Onneksi minä en ole se insinööri talossa, muuten olisi ehkä jo hävettänyt, kun en itse tajunnut tarkistaa onko meidän renkaissa enää ilmaa kesän jäljiltä. Surin vaan, että jo on nainen mennyt huonoon kuntoon, kun ottaa kärrylenkit (lössöillä renkailla) niin koville. 

Uusi vauva on meille ihana uutinen ja odotan innolla. En osaa vielä kauhistella sitä, että meillä tulee olemaan kaksi nosteltavaa vaippalaista samaan aikaan, eikä kumpikaan nuku vielä kokonaisia yötä. 

En surkuttele sellaisia asioita etukäteen, mistä ei ole kokemusta.

Tämän huomasin myös ihmisten reaktioissa uutiseen. Rakkaat, lapsettomat ystäväni onnittelivat vilpittömästi ja lämmöllä, kun vanhemmat perheenäidit ja -isät nielaisivat ensin ja sen jälkeen kysyivät: näinkö pian? En minä halua tietää kuinka väsyneitä sitä ollaan ensi syksynä kahden pienen kanssa. Olen vain onnellinen, että perheen lapsiluku täyttynee rivakasti ja saan sitten loppuelämäni viettää ilman vaippavuoria (ennen kun itse tarvitsen jonkinlaisia inkontinenssi-suojia). 

Nykyteknologia on kätevää uutisten levittämisessä. Kun laittaa viestillä vauva-uutiset, ei tartte katsella niitä huokauksia ja kuunnella näinkö pian?-kysymyksiä vierestä. Ihmisillä on aikaa kerätä itsensä ja onnitella kasvotusten ilman huokauksia. Lapsi on aina lahja, mutta eihän kaikki tykkää joululahjoistaankaan, vaan laittaa ne kiertoon kirppareille jo ennen uutta vuotta.

Puss och Kram!

Kotimamma koronakopissa kotona

Maailma on pysähtynyt. Kaupoista on vessapaperi loppu ja kaikki yli 10 hengen kokoontumiset on määrätty peruutettavaksi. Koronavirus osoittautui vaarallisemmaksi ja herkemmin leviävämmäksi, kun kukaan meistä tavallisista tallaajista osasi vielä vuodenvaihteessa kuvitella. 

Ihmisten, sellaisten tavallisten työssä käyvien tai koulun penkkiä kuluttavien, elämä mullistuu viimeistään tällä viikolla, kun koulut on kiinni ja etätöitä suositellaan kaikille kynnelle kykeneville.
Miten kotiäidin arki muuttuu? No eipä juuri mitenkään.

Olen ollut vauvakaranteenissa viime toukokuusta lähtien. Olen käynyt kylillä vain välttämättömillä asioilla (pääkopan kannalta tai oikeita asioita hoitamassa) ja oppinut delegoimaan ruokakauppa-asioita miehelle, jotta ei tarvitse pakkailla huutokäärylettä mukaan maitopurkin takia. Olen vältellyt ihmisiä, jotta tämä kotimörköys tai vauvakuume ei tarttuisi riskiryhmiin. Pesen käsiä sata kertaa päivässä, koska niissä on aika usein jotakin vauvasta peräisin olevaa eritettä. Ostan vessapaperia aina (kun mahdollista) 32 rullan paketeissa, jotta sitä ei tarvitse joka viikko kantaa muiden ostosten lisäksi kotiin. (Miksi vessapaperia edes pakataan alle 20 rullan paketteihin?) 

Kotoa löytyy aina viikoksi ruokatarvikkeet itselle, vauvalle, miehelle ja jotakin vierasvaraa ihan vain siksi, että asutaan metsässä ja lähimpään kauppaan on pitkä matka. Leivontaviljoja tilaan 1-2 krt vuodessa 25 kg satsin postitse Virtasalmen Viljatuotteelta ja viikko sitten tuli uusi paketti lähipostiin. Hiivaa on aina pakkasessa ja soodaa iso purkki kuiva-ainehyllyssä. Koronakauppailu ei meillä aiheuttanut sen suurempaa hamstraushysteriaa tai erikoisostoksia. 

Media vilisee vinkkejä, miten saat ajan kulumaan kotona ihan kokonaisen päivän mahdollisen karanteenin aikana. Olisin kaivannut noita vinkkilistoja jo viime kesänä, kun hypin pitkin seiniä ja yritin keksiä päälleni jotain järkevää tekemistä vauvan nukkuessa.

Ei ole väliä, miksi ihminen jää kotiin neljän seinän sisälle, mutta hyvää se ei tee. Itse käytin kotia ennen vauvan syntymää lähinnä nukkumapaikkana. Nykyään vietän täällä aikaa noin 23 tuntia vuorokaudessa ja voin kertoa, että totuttelu teki tiukkaa. Ja voi sitä riemua, kun (etä)työt alkoivat ja pääsin ihan kokonaiseksi puoleksi päiväksi perehtymään pois neljän seinän sisältä. Illalla jaksoin olla paljon parempi äiti kotonakin, kun pääkoppa sai oikeaa tekemistä päiväksi.

Otan osaa teidän arkeenne, jotka joudutte nyt elämään minun arkeani tämän poikkeuslain aikana. Viettämään aikaa omien ajatusten kanssa neljän seinän sisässä. Poikkeuslaki, samoin kun vauva-aika kestää vain jonkin aikaa ja sen jälkeen elämä toivottavasti palaa uomiinsa. Tämä lohdutti minua viime kesänä.

Ja toisaalta, kaikkeen tottuu, siis aivan kaikkeen. Hetken päästä huomaa käyttävänsä pyykkikoneen tyhjentämiseen 6 tuntia aikaa, eikä koe sitä ongelmana. Kuluupahan päivä ja on muka jotakin tehty.

Eli ystävät hyvät, ei hätää. Koppiutuminen voi turhauttaa ja lamaannuttaa, mutta se on vain väliaikaista. Arkeen pääsee yllättävän äkkiä takaisin kiinni, kun sen aika joskus koittaa. Ja sitä ennen voi laitella kotona sohvatyynyjä uuteen järjestykseen, pestä toissavuoden jouluverhot (ne ketkä sellaisia harrastaa) pois pyykkikorin pohjalta ja tehdä kaikki muutkin rästiin jääneet kotityöt. On lupa nostaa jalat pöydälle, nukkua vuoden univelat pois ja katsoa sata jaksoa suosikkisarjoja.

Puss och Kram!

Piilolinssit -rillipää-äidin pelastus

Hankin aikanaan piilolinssireseptin häitä varten, kun en halunnut hankkia kukkakimpun väriin sointuvia pokia. Kuljin hääpäivän aivan pöllönä ja sekaisin kuin seinäkello yleisestä stressistä, jännityksestä, hiukan hermoilusta ja kaikista eniten siksi, ettei silmäpoloni olleet tottuneet piilareihin. 

Eivät ne ole sitä vieläkään, kun parin vuoden tauon jälkeen pengoin vanhat linssit esiin ja ilokseni huomasin, että niissä on vielä päiväystä jäljellä. Mutta, linssien kanssa pärjään päivän ilman pääkipua ja näen ihan riittävän hyvin missä räkä tai purjo lentää tällä kertaa.

Räkätautinen taapero on haaste paitsi yöunille ja hermoille, myös silmälaseille. Sylipulainen härvelö (=yltiöpäisesti härveltävä hyypiö) on silmälasien surma. Paitsi, että pokat ovat vaarassa saada uuden, hieman kieromman ulkomuodon, linssit ovat koko ajan täynnä pieniä tahmaisia sormenjälkiä ja räkävanoja. 

Silmälasien peseminen ei ole koskaan lukeutunut lempipuuhiini, vaikka rillipää olenkin ollut ekaluokkalaisesta lähtien. Ainoa ero on, että mukulana en häiriintynyt siitä, ettei laseista enää nähnyt läpi. Nykyään pienikin mönjäkerros linsseillä haittaa näkemistä ja aiheuttaa päänsärkyä niin henkisesti kuin fyysisestikin. 

Piilolinssejä ei tarvitse pestä, eikä ne mene kieroon, vaikka jälkikasvu räpeltäisi kuinka. Ne ovat kätevät niin kauan, kun niitä ei tarvitse ottaa pois. Siinä hommassa saan lähinnä silmämunat raapaleille ja niukkojen yöunien jälkeisen pinnan ääriulottuvuuksiinsa. En enää ihmettelen miten jollain voi unohtua 20 kpl piilolinssejä silmään. Niitä ei ole kiva kaivella pois, mutta päähän ne saa ilman tuskaa. 

Näkökyky ei ole piilareilla samanmoinen, mihin olen silmälaseilla tottunut, vaikka lasit ja piilarit on hankittu samaan aikaan samalta optikolta. Näyttötyöskentelystä ei tule mitään, koska tarkkuusnäkö ei mun piilareilla ole erityisen hyvä. Samoin ihmisten ilmoille ei kannata mennä, koska en välttämättä tunnista tuttuja. Autolla ajaminenkin pimeällä oli yllättävän vaikeaa, koska piilareiden hajataiton korjaus toimii jotenkin eri tavalla kuin laseilla. Näen vastaantulevien autojen valokeilat häiritsevän eri muotoisina piilareilla kuin laseilla ja todennäköisesti tössäytän penkkaan, kun jään tätä ihmettelemään kesken matkan. 

Kotona sylipulaisen härventävän räkäkirnun kanssa piilarit sen sijaan toimivat oikein hyvin. Pitää vaan muistaa vaihtaa ulkonäkö päälle, jos satun poistumaan sairaan lapsen kanssa kotoa. Silmäälasin pokat peittävät myös armollisesti 10 kk aikana hankitut silmäpussit ja luovat illuusion ihmisestä kotimörön sijaan. Näin ainakin uskottelen itselleni.

Puss och Kram!