Teen työtä ja rakastan sitä, että saan tehdä työtä. Juuri edellisessä testissäni hehkutin, miten viihdyn kotiäidin roolissani nykyään erinomaisesti ja seuraavaksi ihannoin työntekoa. Loogista?
Ehdottomasti. Elämä on erinomaisessa tasapainossa. Teen muutaman tunnin viikossa oman alan hommia kotitoimistossa junnujen nukkuessa päiväunia tai tyhjentäessä kaappeja. Nautin siitä, että saan hetkittäin vierailla aikuisten ihmisten maailmassa ja haastaa päätäni mielenkiintoisten työtehtävien parissa. Saan tehdä sitä hommaa, mistä aina haaveilin opiskeluaikana. Ja sitten saan palata takaisin maan pinnalle ja vaihtaa eniten haisevan vaipan ja ruokkia kovaäänisemmän mukulan ensimmäisenä.
En selviytyisi täysaikaisessa työelämässä tässä vauvapöperössä. Vaikka mukulani ovat perustyytyväisiä ja saanen sanoa, että helppoja lapsia, he silti herättävät sen 4 kertaa yössä. Pienempi kaipaa tissille ja isompi kipittää aamuyöstä omasta sängystään isin kainaloon huudon kanssa. Ei pätkittäisillä yöunilla pärjää työelämässä.
Toisaalta tulisin hulluksi ilman kosketusta aikuisten ihmisten maailmaan. Jäin suoraan opintojen jälkeen mammalomalle, mikä ei varsinaisesti paranna asemaani työmarkkinoilla. Vastavalmistuneen palkkaaminen on aina perehdytyshaaste työnantajalle, saati sitten tällainen valmistumisen jälkeen vain kotona pöperöitynyt pienten lasten äiti. Tämän takia minulla oli esikoisen jälkeen melkoinen paniikki löytää jotakin järkevää tekemistä ja ihme kyllä tällainen osa-aikahomma järjestyi.
Työelämä tuntee kovin huonosti yhdistelmää vauva ja työ. Oletusarvo on, että äiti pitää kiltisti sen 10 kk vanhempainvapaita kotona ja palaa sen jälkeen täysillä töihin ikään kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Isä tuskin pitää vapaita, ainakaan niitä, mitkä mahdollistaisivat äidin paluun työelämään jo 3 kk lapsen syntymän jälkeen. Osa-aikaisuudesta voidaan keskustella prosentteina, eli tehdään 60 tai 80 % työaikaa sitten, kun lapsi on sen ikäinen, että se huolitaan päiväkotiin, eli vähintään sen 9 kk.
Entä me, jotka joutaisimme kotona tekemään tässä lastenhoidon ohella töitä muutamia tunteja viikossa? Meille ei ole valmista sapluunaa. Ei tällaisia työpaikkoja ole olemassa, ne täytyy jonkun luoda. Olen onnellinen ja otettu siitä, että työnantajani suostui tällaisen mahdollisuuden minulle järjestämään. Taloudellisesti mammalomalla väkästelyllä ei ole ratkaisevaa merkitystä, mutta mielenterveydelle ja sielulle tämä on mannaa. Saan kartuttaa ja ylläpitää oman alan osaamistani, enkä ole aivan hattara sitten joskus, kun oikeasti palaan työmarkkinoille.
Uskon, toivon ja luotan, että tulevaisuudessa työelämän ja pikkulapsiarjen yhdistäminen olisi luontevampaa ja helpompaa kuin nykyään. Ymmärrän äitejä, jotka jäävät riemulla kokonaan kotiin koko mammaloman ajaksi ja siitä vielä lisäkuukausia kotihoidontuen turvin, mutta heillä usein on työelämää jo takana. Äitiysloma tuo siihen ehkä jo kaivattua taukoa ja mahdollisuuden irtautua normaalista arjesta. Mutta entä me nuoret äidit, joiden olisi CV:n kannalta tärkeää olla työelämässä, mutta biologia muistuttaa lisääntymään vielä, kun voi. Tai me äidit, jotka tulemme yksinkertaisesti hulluiksi kotona. En tiedä ovatko lapseni liian helppoja, mutta minulla on niin paljon ylimääräistä aikaa, että edes haaveilen työnteosta. Olen ikäni touhunnut ja häärännyt milloin mitäkin harrastuksia, töitä, opintoja ja järjestöhommia koko hereillä oloajan, enkä ole miksikään muuttunut. Edelleenkään en osaa heittäytyä moneksi vuodeksi "vain kotiin". Pienet lapset nukkuvat kiitettävän paljon päivisinkin ja silloin seinät alkavat helposti kaatuilla niskaan, jos ei ole jotain oikeasti mielekästä ja järkevää tekemistä, kuten töitä.
Toisinaan päiväunityyny houkuttaa myös kotiäitiä ja pieni ärräpään tapainen saattaa livahtaa mieleen, kun työpuhelin soi kaksi sekuntia ennen Nukkumatin hiekkoja. Kun töihin pääsee käsiksi, ne voimaannuttavat tehokkaammin kuin mitkään optimoidut tehopäikkärit tai ruususen kauneusunet. Työrutistuksen jälkeen on sellainen olo, että on saanut oikeasti jotain aikaiseksi. Työ palkitsee eri tavalla, kun kotiaskareet. Kotonakin saan asioita aika paljon päivän mittaan aikaan, mutta ne eivät vaan näy montaakaan minuuttia. Jos kerään lelut imuroinnin tieltä, esikoinen kippaa leluämpärit nurin ennen, kun saan imuria edes esille. Päivä ikkunoiden pesun jälkeen %&#! harakka sonti suoraan siihen lasiin, mikä on lämpömittarin takia hankala pestä. Kotiäidin työn jälki ei näy.
K-alkuinen kirosana on mullistanut työelämän rutiineja tänä vuonna. On pakon edessä opittu tekemään työtä etänä ja monipuolisesti hyödyntämään erilaisia etätyöalustoja. Olen päässyt osallistumaan moneen sellaiseen tilaisuuteen, mitkä olisi todennäköisesti tavanomaisena vuonna jääneet minulta välistä, kun en paikan päälle olisi päässyt. Tänä vuonna kaikki tapahtuu etänä, joten me kotitoimistolaiset pääsemme myös mukaan. Ja on tästä K-sanasta sekin hyvä puoli, ettei kukaan ihmettele, kun mukulat vetävät itkupotkuraivarit kesken työpuhelun. Toinen aloittaa ja toinen säestää stereona juuri silloin, kun kuvittelit, että on sopiva (eli hiljainen) hetki soittaa. Ehkä tämän aikakauden seurauksena on normaalimpaa tehdä työtä kotoa käsin ja myös silloin, kun lapset ovat pieniä. Aika näyttää.
Puss och Kram!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti