Piilolinssit -rillipää-äidin pelastus

Hankin aikanaan piilolinssireseptin häitä varten, kun en halunnut hankkia kukkakimpun väriin sointuvia pokia. Kuljin hääpäivän aivan pöllönä ja sekaisin kuin seinäkello yleisestä stressistä, jännityksestä, hiukan hermoilusta ja kaikista eniten siksi, ettei silmäpoloni olleet tottuneet piilareihin. 

Eivät ne ole sitä vieläkään, kun parin vuoden tauon jälkeen pengoin vanhat linssit esiin ja ilokseni huomasin, että niissä on vielä päiväystä jäljellä. Mutta, linssien kanssa pärjään päivän ilman pääkipua ja näen ihan riittävän hyvin missä räkä tai purjo lentää tällä kertaa.

Räkätautinen taapero on haaste paitsi yöunille ja hermoille, myös silmälaseille. Sylipulainen härvelö (=yltiöpäisesti härveltävä hyypiö) on silmälasien surma. Paitsi, että pokat ovat vaarassa saada uuden, hieman kieromman ulkomuodon, linssit ovat koko ajan täynnä pieniä tahmaisia sormenjälkiä ja räkävanoja. 

Silmälasien peseminen ei ole koskaan lukeutunut lempipuuhiini, vaikka rillipää olenkin ollut ekaluokkalaisesta lähtien. Ainoa ero on, että mukulana en häiriintynyt siitä, ettei laseista enää nähnyt läpi. Nykyään pienikin mönjäkerros linsseillä haittaa näkemistä ja aiheuttaa päänsärkyä niin henkisesti kuin fyysisestikin. 

Piilolinssejä ei tarvitse pestä, eikä ne mene kieroon, vaikka jälkikasvu räpeltäisi kuinka. Ne ovat kätevät niin kauan, kun niitä ei tarvitse ottaa pois. Siinä hommassa saan lähinnä silmämunat raapaleille ja niukkojen yöunien jälkeisen pinnan ääriulottuvuuksiinsa. En enää ihmettelen miten jollain voi unohtua 20 kpl piilolinssejä silmään. Niitä ei ole kiva kaivella pois, mutta päähän ne saa ilman tuskaa. 

Näkökyky ei ole piilareilla samanmoinen, mihin olen silmälaseilla tottunut, vaikka lasit ja piilarit on hankittu samaan aikaan samalta optikolta. Näyttötyöskentelystä ei tule mitään, koska tarkkuusnäkö ei mun piilareilla ole erityisen hyvä. Samoin ihmisten ilmoille ei kannata mennä, koska en välttämättä tunnista tuttuja. Autolla ajaminenkin pimeällä oli yllättävän vaikeaa, koska piilareiden hajataiton korjaus toimii jotenkin eri tavalla kuin laseilla. Näen vastaantulevien autojen valokeilat häiritsevän eri muotoisina piilareilla kuin laseilla ja todennäköisesti tössäytän penkkaan, kun jään tätä ihmettelemään kesken matkan. 

Kotona sylipulaisen härventävän räkäkirnun kanssa piilarit sen sijaan toimivat oikein hyvin. Pitää vaan muistaa vaihtaa ulkonäkö päälle, jos satun poistumaan sairaan lapsen kanssa kotoa. Silmäälasin pokat peittävät myös armollisesti 10 kk aikana hankitut silmäpussit ja luovat illuusion ihmisestä kotimörön sijaan. Näin ainakin uskottelen itselleni.

Puss och Kram!

Uusi vuosi

Tämä on nyt jo vanha teksti tammikuulta. Se oli unohtunut luonnoskirjastoon ja muistin nyt vasta painaa julkaise-nappia.

...

Kirjoittaminen on jostain kumman syystä nyt jäänyt taka-alalle. En väitä, että viihtyisin itseni kanssa yhtään sen paremmin kotona, kun ennenkään, mutta kaikkeen turtuu. Lisäksi tässä oli yksi joulu ja kasa joululahjaneulomisia, mistä suurin osa ei tietenkään valmistunut ajallaan, mutta käsiä ne tarvitsi enemmän kuin näppäimistö.

Ja yhtenä suurimmista syistä tietenkin se, että meidän neidosta on tullut sosiaalinen ja liukasliikkeinen lapsi. Hän höpöttää sujuvasti niitä näitä, käy välipalana napostelemassa lisävirtaa puhelimen, kaiuttimen tai tietokoneen latauspiuhasta ja lopun aikaa hiihtää lattialla edestakaisin tuunaten vaippapyykit, lankakerät, kaikki rapisevat paperit ja äitin sisäkengät uuteen uskoon. Ryömiminen on uskomattoman tehokas keino edetä, varsinkin liukkaalla puulattialla.

Minä nautin. Nautin siitä, että meidän Neito on reipas ja terve, siitä että hän kikattaa ihan hepulissa joka kerta kun kielletään menemästä johtonurkkaan hypeltämään latauspiuhoja ja siitä ihanasta höpötyksestä, mitä hän pitää mennessään. Edelleen hän leikkii itsekseen ihan hiljaa lattialla ja hän selvästi tarvitsee ne hetkensä, kun ei tarvitse ottaa kontaktia kehenkään ihmiseen. Ja hetken päästä hän kiekaisee kiitettävän kuuluvasti ja varmistaa, että äiti on lähellä ja läsnä ihan vain häntä varten. 

Neito muistuttaa päivä päivältä enemmän ihmistä ja vähemmän toukkaa. En jaksa erityisemmin ihannoida sitä toukka-aikaa, kun lapsi vain huutaa, nukkuu ja syö. Onneksi joku äitihormoni auttaa jaksamaan tuon vaiheen yli ja nyt voin ihan oikeasti ihmetellä ja ihastella kuinka taitava ja meneväinen ihmislapsi minulla onkaan. 

Kohta kaipaan sitä aikaa, kun Neito ei vielä liikkunut niin näppärästi itse, tai kiipeillyt kukkapöydälle ja kirjahyllyyn, mutta sekin kuuluu kehitykseen. Ja kyllähän kirjahyllyyn saa kiivetä, mutta pudota ei saa. Kukkapöydälle ei saa kiivetä, koska se kippaa. Sitä ei ole pultattu seinään kiinni (vielä).

Uusi vuosi toi mukanaan hämmennyksen. Mitä ihmiset tekevät uuden vuoden aattona? Sellaiset ihmiset, jotka eivät ole navetalla? Olen lomittanut niin monet välipäivät, etten enää edes muista mitä muuta voisi silloin tehdä. Menimme siis Neidon kanssa ajoissa nukkumaan, heräsimme vähän ennen puolta yötä pelkäämään raketteja (Neito tyytyi katselemaan ja minä hoidin sen pelkäämisen) ja sitten takaisin maate. Sellainen tavallinen aikataulu, kun aikaisemmin mun homma oli mennä aamulla navettaan ja tilanväki itse vahti eläimet rakettien ajan.

Uudelle vuodelle ladataan aina odotuksia, lupaillaan mahdottomia ja aloitetaan painon pudotus. Myönnän, että odotan tältä vuodelta montaakin asiaa, toivon yhtä sun toista ja rakentelen pilvilinnoja, mutta painoa en aijo pudottaa kesäksi, enkä lupaa itselleni mitään. En ole koskaan tehnyt uuden vuoden lupausta, enkä tehnyt tänäkään vuonna. Toki tavoitteenani olisi kävellä joka päivä Neidon kanssa pikkulenkki pihalla, mutta esimerkiksi tänään en aijo mennä lenkille, koska siellä sataa vettä. Neito pärjäisi kyllä hienosti sadesuojansa alla vaunuissa, mutta minä en tahdo kastua.

Puss och Kram