Voihan tissit

Äitiyden myötä suhtautuminen omiin rintarauhasiin muuttuu vääjäämättä. Jos aikaisemmin rinnat ovat olleet ne kropan kukkea kohokohta tai piiloteltava sivuseikka, mamman tissit ovat koosta ja mielenlaadusta riippumatta keskiössä lähinnä lapsen tarpeiden kautta.

Tällä hetkellä haaveilen ajasta, kun mun tissit olisivat ihan vain mun. Niin ettei masuasukin mukanaan tuomat hormonit paisuttaisi rauhaskudosta Pamelankin varustusta pinkeämmiksi luomukumipalloiksi, eikä yksikään jo ulos punnerrettu (ja vieroitettu) mukula kävisi maitoryöstöretkillä aamuyön pimeinä tunteina.

Odotan ja samalla pelkään sitä aikaa, kun viimeinen mukula on imetetty. Mitä on jäljellä tukikudoksesta, joka joskus ennen lapsia sai rinnan näyttämään pyöreältä, täyteläiseltä ja sellaiselta vähemmän roikkuvalta? -Tuskin mitään. 

En epäile, etteikö rauhaskudos rupsahtaisi ihan vaan vuosien myötäkin, mutta mammana kontrasti on valtava. Niitä tissihenkilöitä, joiden silmää viehättää täyteläinen ja ylikireäksi pingotettu utare, voi viehättää myös odottavan ja imettävän utare. Täyteaine on vähemmän silikoninen kuin etelänaapurissa vierailleiden kanssasiskojen, mutta muoto on sama.

Mamman lähipiiriä (lähinnä kai puolisoa) voi tosin nakertaa se, että odotusaikana ja erityisesti imettäessä rinnat ovat oikeasti vain ja ainoastaan lasta varten. Odotusaikana turvonnut utare on niin arka, että pienikin lääppiminen voi kirvoittaa sellaisen vähemmän pullantuoksuisen korvapuustin ärhäkämmän mamman suunnalta. Ja jokainen lehmää lypsänyt tietää mitä tapahtuu, kun parhaassa laktaatiovaiheessa olevaa utaretta menee käpälöimään: Oksitosiinit hyrrää ja maitosuihku on taattu. Katsoa saa, mutta ei (kannata) koskea.

Harmin paikka isäoletetun kannalta, jos hän sattuu lukeutumaan noihin tissihenkilöihin. Mutta tavallaan on siinä puolet omaakin syytä, että joutuu leikkikalunsa luovuttamaan niiden fysiologiseen käyttötarkoitukseen muutamaksi vuodeksi. Vanhemmat keksiköön uudet leikit niillä lärpäkkeillä, mitä jäljelle jää vuosien vanuttelun jäljiltä.

Puss och Kram!

Mammavaatteita, taas vaihteeksi

On taas se aika vuodesta. Se aika, kun pakataan liian pienet vaatteet yläkaappiin ja otetaan ryhävalaan loimet esiin. Maha kasvaa sitä tahtia, ettei normaalit paidat enää riitä navan yli ja mekot ovat minimittaisia. 

Meillä maha kasvaa kesää kohti jo toista vuotta peräkkäin. Ei tarvitse taaskaan haaveilla pitävänsä ihania kesämekkoja, kun ne ei joko mahdu päälle, tai niillä ei imetys onnistu. Pidetään siis sellaisia mammakaapuja siihen asti, että imetysluukkuja ei enää tarvita tunnin välein. (ja jos käy kuten esikoisen jälkeen, imettämisestä siirryttiin suoraan seuraavan odottamiseen ja kaapuilu jatkuu)

Nykypäivänä on paljon kivoja mammavaatteita, joten tuo kaapu on vähän voimakas sana tähän väliin. Kotimaisia äitiysvaatteiden valmistajia on useita ja olen ihastunut erityisesti Maitotytön ja Hujauksen mekkoihin. Ne kestävät hienosti käyttöä ja usein toistuvia pesuja ja saavat käyttäjänsä muistuttamaa naista ennemmin kuin lopputiinettä tai laktaatiovaiheessa olevaa nautaa. 

Esikoisen kohdalla en juuri hankkinut omia odotusvaatteita, vaan käytin omia isoja mekkojani ja tutuilta saatuja lainavaatteita. Tämä oli ihan hyvä ratkaisu pienen ja sippoisen ensikkomahan kanssa. Toisen mahapallon kanssa olen kerryttänyt omaa vaatevarastoa kirppareilta. Tiedän jo suurin piirtein minkälaiset vaatteet omalle mammakropalle ja käytölle sopii (kiitos lainavaatteiden, joista suuri osa ei sopinut), joten hutiostoja ei ole tullut.

Mammavaatteita ei kovin moni halpakauppaketju myy ja nekin mallit mitä on myynnissä, ei tällaiselle rintavalle, mutta muuten tavallisen kokoiselle mammalle sovi. Mammavaatteita ei minusta muutankaan kannata hakea uutena kaupasta, jos ei ole joku erikoisempi tarve. Tuskin kukaan haluaa käyttää mammakaapuja kauempaa kuin on ihan pakko, joten vaatteiden käyttöikä jää lyhyeksi. Käytetty mammavaate on paitsi usein vielä hyväkuntoinen, myös edullisempi ja luontoystävällisempi vaihtoehto kuin uusi.

Olen oppinut hakemaan kirppareilta itselleni vaatetta oikeastaan vasta äitiyden myötä. Onneksi lähipitäjällä on mainio kirppis, mistä löytyy hyväkuntoista vaatetta niin mukuloille, kuin itselleni. Viimeksi oli jopa pitkä rekillinen odotusvaatteita ja sieltä tarttuikin mukaan muutama mahapaita. Nettikirppareita kannattaa myös vilkuilla, varsinkin jos on hakusessa joku tietyn firman vaate. Isommilla kylillä on lastenvaatteisiin erikoistuneita kirpputoreja ja siellä usein on joku rekki myös mammavaatteita. 

Odotusaika on pukeutumisen kannalta paitsi haastavaa, myös ihan hauskaa aikaa. Silloin voi rauhassa kokeilla vähän erilaisempaa tyyliä ja hutiyhdistelmät laittaa hormonien piikkiin. Mahaa ei tarvitse yrittää piilotella ja tunkea litistäviin alushousuihin, vaan myös ne toissakesän kesämakkarat saavat hengittää vapaasti. Mammavaatteiden mallit ja materiaalit eivät kiristä ja purista ja ne ovat silti ihan salonkikelpoisia ihmisten ilmoille. Ja toisaalta välillä tekee hyvää karsia vaatevalikoimaa. Kun päälle mahtuu yhdet housut, 7 paitaa ja viisi mekkoa, vaatekriiseilylle ei jää tilaa. 

Puss och Kram!

Uusi vauva

Vanha teksti arkistojen kätköistä nyt kun mahanseutu alkaa olla siinä laajuudessa, ettei vieraammallekaan jää epäselväksi, että meillä varrotaan seuraavaa. Tämä on kirjoitettu vuodenvaihteen jälkeen.

---------------------------------

En yleensä erityisemmin ahdistu syksystä. Marraskuu nyt on aina pimeä ja märkä, mutta ei mahdoton kuukausi. Viime vuonna se meinasi olla. Syynä tähän oli raskausväsymys, mikä tänä vuonna osui vuoden synkimpään ajankohtaan ja lokakuun puolivälistä tammikuulle asti kestäneeseen marraskuuhun.

Muutama päivä meni niin, että makasin Neidon vieressä lattialla pää tyynyssä ja kuuntelin kun hän härväsi omia leikkejään. Pari kertaa käytiin pihalla ihan vaan sen takia, että ihmisen on tapana käydä ulkona kodistaan. Loppu aika selviydyttiin täydellisessä aivosumussa ja odotettiin että raskasuviikot etenee ja väsymys helpottaa. 

Onneksi en odota nyt esikoista, koska olisi jo tullut itku. Nyt tiesin jo vanhastaan, että pahin väsymys menee kyllä ohi ja paha olokin helpottaa viimeistään, kun päästään viikolla 12. Ja niin kävi tälläkin kertaa. 

Oli aika uskomatonta uuden vuoden jälkeen lähteä lenkkeilemään, kun oikeasti jaksan taas kävellä 8 km järven ympäri ihan kevyesti ja olla koko päivän tolpillani pelkkien pätkittäisten yöunien voimalla. Ja vielä hienommalta tuntui, kun isäntä täytti Neidon kiesien renkaat ja ne rullaa jälleen kuin itsestään. Onneksi minä en ole se insinööri talossa, muuten olisi ehkä jo hävettänyt, kun en itse tajunnut tarkistaa onko meidän renkaissa enää ilmaa kesän jäljiltä. Surin vaan, että jo on nainen mennyt huonoon kuntoon, kun ottaa kärrylenkit (lössöillä renkailla) niin koville. 

Uusi vauva on meille ihana uutinen ja odotan innolla. En osaa vielä kauhistella sitä, että meillä tulee olemaan kaksi nosteltavaa vaippalaista samaan aikaan, eikä kumpikaan nuku vielä kokonaisia yötä. 

En surkuttele sellaisia asioita etukäteen, mistä ei ole kokemusta.

Tämän huomasin myös ihmisten reaktioissa uutiseen. Rakkaat, lapsettomat ystäväni onnittelivat vilpittömästi ja lämmöllä, kun vanhemmat perheenäidit ja -isät nielaisivat ensin ja sen jälkeen kysyivät: näinkö pian? En minä halua tietää kuinka väsyneitä sitä ollaan ensi syksynä kahden pienen kanssa. Olen vain onnellinen, että perheen lapsiluku täyttynee rivakasti ja saan sitten loppuelämäni viettää ilman vaippavuoria (ennen kun itse tarvitsen jonkinlaisia inkontinenssi-suojia). 

Nykyteknologia on kätevää uutisten levittämisessä. Kun laittaa viestillä vauva-uutiset, ei tartte katsella niitä huokauksia ja kuunnella näinkö pian?-kysymyksiä vierestä. Ihmisillä on aikaa kerätä itsensä ja onnitella kasvotusten ilman huokauksia. Lapsi on aina lahja, mutta eihän kaikki tykkää joululahjoistaankaan, vaan laittaa ne kiertoon kirppareille jo ennen uutta vuotta.

Puss och Kram!

Kotimamma koronakopissa kotona

Maailma on pysähtynyt. Kaupoista on vessapaperi loppu ja kaikki yli 10 hengen kokoontumiset on määrätty peruutettavaksi. Koronavirus osoittautui vaarallisemmaksi ja herkemmin leviävämmäksi, kun kukaan meistä tavallisista tallaajista osasi vielä vuodenvaihteessa kuvitella. 

Ihmisten, sellaisten tavallisten työssä käyvien tai koulun penkkiä kuluttavien, elämä mullistuu viimeistään tällä viikolla, kun koulut on kiinni ja etätöitä suositellaan kaikille kynnelle kykeneville.
Miten kotiäidin arki muuttuu? No eipä juuri mitenkään.

Olen ollut vauvakaranteenissa viime toukokuusta lähtien. Olen käynyt kylillä vain välttämättömillä asioilla (pääkopan kannalta tai oikeita asioita hoitamassa) ja oppinut delegoimaan ruokakauppa-asioita miehelle, jotta ei tarvitse pakkailla huutokäärylettä mukaan maitopurkin takia. Olen vältellyt ihmisiä, jotta tämä kotimörköys tai vauvakuume ei tarttuisi riskiryhmiin. Pesen käsiä sata kertaa päivässä, koska niissä on aika usein jotakin vauvasta peräisin olevaa eritettä. Ostan vessapaperia aina (kun mahdollista) 32 rullan paketeissa, jotta sitä ei tarvitse joka viikko kantaa muiden ostosten lisäksi kotiin. (Miksi vessapaperia edes pakataan alle 20 rullan paketteihin?) 

Kotoa löytyy aina viikoksi ruokatarvikkeet itselle, vauvalle, miehelle ja jotakin vierasvaraa ihan vain siksi, että asutaan metsässä ja lähimpään kauppaan on pitkä matka. Leivontaviljoja tilaan 1-2 krt vuodessa 25 kg satsin postitse Virtasalmen Viljatuotteelta ja viikko sitten tuli uusi paketti lähipostiin. Hiivaa on aina pakkasessa ja soodaa iso purkki kuiva-ainehyllyssä. Koronakauppailu ei meillä aiheuttanut sen suurempaa hamstraushysteriaa tai erikoisostoksia. 

Media vilisee vinkkejä, miten saat ajan kulumaan kotona ihan kokonaisen päivän mahdollisen karanteenin aikana. Olisin kaivannut noita vinkkilistoja jo viime kesänä, kun hypin pitkin seiniä ja yritin keksiä päälleni jotain järkevää tekemistä vauvan nukkuessa.

Ei ole väliä, miksi ihminen jää kotiin neljän seinän sisälle, mutta hyvää se ei tee. Itse käytin kotia ennen vauvan syntymää lähinnä nukkumapaikkana. Nykyään vietän täällä aikaa noin 23 tuntia vuorokaudessa ja voin kertoa, että totuttelu teki tiukkaa. Ja voi sitä riemua, kun (etä)työt alkoivat ja pääsin ihan kokonaiseksi puoleksi päiväksi perehtymään pois neljän seinän sisältä. Illalla jaksoin olla paljon parempi äiti kotonakin, kun pääkoppa sai oikeaa tekemistä päiväksi.

Otan osaa teidän arkeenne, jotka joudutte nyt elämään minun arkeani tämän poikkeuslain aikana. Viettämään aikaa omien ajatusten kanssa neljän seinän sisässä. Poikkeuslaki, samoin kun vauva-aika kestää vain jonkin aikaa ja sen jälkeen elämä toivottavasti palaa uomiinsa. Tämä lohdutti minua viime kesänä.

Ja toisaalta, kaikkeen tottuu, siis aivan kaikkeen. Hetken päästä huomaa käyttävänsä pyykkikoneen tyhjentämiseen 6 tuntia aikaa, eikä koe sitä ongelmana. Kuluupahan päivä ja on muka jotakin tehty.

Eli ystävät hyvät, ei hätää. Koppiutuminen voi turhauttaa ja lamaannuttaa, mutta se on vain väliaikaista. Arkeen pääsee yllättävän äkkiä takaisin kiinni, kun sen aika joskus koittaa. Ja sitä ennen voi laitella kotona sohvatyynyjä uuteen järjestykseen, pestä toissavuoden jouluverhot (ne ketkä sellaisia harrastaa) pois pyykkikorin pohjalta ja tehdä kaikki muutkin rästiin jääneet kotityöt. On lupa nostaa jalat pöydälle, nukkua vuoden univelat pois ja katsoa sata jaksoa suosikkisarjoja.

Puss och Kram!

Piilolinssit -rillipää-äidin pelastus

Hankin aikanaan piilolinssireseptin häitä varten, kun en halunnut hankkia kukkakimpun väriin sointuvia pokia. Kuljin hääpäivän aivan pöllönä ja sekaisin kuin seinäkello yleisestä stressistä, jännityksestä, hiukan hermoilusta ja kaikista eniten siksi, ettei silmäpoloni olleet tottuneet piilareihin. 

Eivät ne ole sitä vieläkään, kun parin vuoden tauon jälkeen pengoin vanhat linssit esiin ja ilokseni huomasin, että niissä on vielä päiväystä jäljellä. Mutta, linssien kanssa pärjään päivän ilman pääkipua ja näen ihan riittävän hyvin missä räkä tai purjo lentää tällä kertaa.

Räkätautinen taapero on haaste paitsi yöunille ja hermoille, myös silmälaseille. Sylipulainen härvelö (=yltiöpäisesti härveltävä hyypiö) on silmälasien surma. Paitsi, että pokat ovat vaarassa saada uuden, hieman kieromman ulkomuodon, linssit ovat koko ajan täynnä pieniä tahmaisia sormenjälkiä ja räkävanoja. 

Silmälasien peseminen ei ole koskaan lukeutunut lempipuuhiini, vaikka rillipää olenkin ollut ekaluokkalaisesta lähtien. Ainoa ero on, että mukulana en häiriintynyt siitä, ettei laseista enää nähnyt läpi. Nykyään pienikin mönjäkerros linsseillä haittaa näkemistä ja aiheuttaa päänsärkyä niin henkisesti kuin fyysisestikin. 

Piilolinssejä ei tarvitse pestä, eikä ne mene kieroon, vaikka jälkikasvu räpeltäisi kuinka. Ne ovat kätevät niin kauan, kun niitä ei tarvitse ottaa pois. Siinä hommassa saan lähinnä silmämunat raapaleille ja niukkojen yöunien jälkeisen pinnan ääriulottuvuuksiinsa. En enää ihmettelen miten jollain voi unohtua 20 kpl piilolinssejä silmään. Niitä ei ole kiva kaivella pois, mutta päähän ne saa ilman tuskaa. 

Näkökyky ei ole piilareilla samanmoinen, mihin olen silmälaseilla tottunut, vaikka lasit ja piilarit on hankittu samaan aikaan samalta optikolta. Näyttötyöskentelystä ei tule mitään, koska tarkkuusnäkö ei mun piilareilla ole erityisen hyvä. Samoin ihmisten ilmoille ei kannata mennä, koska en välttämättä tunnista tuttuja. Autolla ajaminenkin pimeällä oli yllättävän vaikeaa, koska piilareiden hajataiton korjaus toimii jotenkin eri tavalla kuin laseilla. Näen vastaantulevien autojen valokeilat häiritsevän eri muotoisina piilareilla kuin laseilla ja todennäköisesti tössäytän penkkaan, kun jään tätä ihmettelemään kesken matkan. 

Kotona sylipulaisen härventävän räkäkirnun kanssa piilarit sen sijaan toimivat oikein hyvin. Pitää vaan muistaa vaihtaa ulkonäkö päälle, jos satun poistumaan sairaan lapsen kanssa kotoa. Silmäälasin pokat peittävät myös armollisesti 10 kk aikana hankitut silmäpussit ja luovat illuusion ihmisestä kotimörön sijaan. Näin ainakin uskottelen itselleni.

Puss och Kram!

Uusi vuosi

Tämä on nyt jo vanha teksti tammikuulta. Se oli unohtunut luonnoskirjastoon ja muistin nyt vasta painaa julkaise-nappia.

...

Kirjoittaminen on jostain kumman syystä nyt jäänyt taka-alalle. En väitä, että viihtyisin itseni kanssa yhtään sen paremmin kotona, kun ennenkään, mutta kaikkeen turtuu. Lisäksi tässä oli yksi joulu ja kasa joululahjaneulomisia, mistä suurin osa ei tietenkään valmistunut ajallaan, mutta käsiä ne tarvitsi enemmän kuin näppäimistö.

Ja yhtenä suurimmista syistä tietenkin se, että meidän neidosta on tullut sosiaalinen ja liukasliikkeinen lapsi. Hän höpöttää sujuvasti niitä näitä, käy välipalana napostelemassa lisävirtaa puhelimen, kaiuttimen tai tietokoneen latauspiuhasta ja lopun aikaa hiihtää lattialla edestakaisin tuunaten vaippapyykit, lankakerät, kaikki rapisevat paperit ja äitin sisäkengät uuteen uskoon. Ryömiminen on uskomattoman tehokas keino edetä, varsinkin liukkaalla puulattialla.

Minä nautin. Nautin siitä, että meidän Neito on reipas ja terve, siitä että hän kikattaa ihan hepulissa joka kerta kun kielletään menemästä johtonurkkaan hypeltämään latauspiuhoja ja siitä ihanasta höpötyksestä, mitä hän pitää mennessään. Edelleen hän leikkii itsekseen ihan hiljaa lattialla ja hän selvästi tarvitsee ne hetkensä, kun ei tarvitse ottaa kontaktia kehenkään ihmiseen. Ja hetken päästä hän kiekaisee kiitettävän kuuluvasti ja varmistaa, että äiti on lähellä ja läsnä ihan vain häntä varten. 

Neito muistuttaa päivä päivältä enemmän ihmistä ja vähemmän toukkaa. En jaksa erityisemmin ihannoida sitä toukka-aikaa, kun lapsi vain huutaa, nukkuu ja syö. Onneksi joku äitihormoni auttaa jaksamaan tuon vaiheen yli ja nyt voin ihan oikeasti ihmetellä ja ihastella kuinka taitava ja meneväinen ihmislapsi minulla onkaan. 

Kohta kaipaan sitä aikaa, kun Neito ei vielä liikkunut niin näppärästi itse, tai kiipeillyt kukkapöydälle ja kirjahyllyyn, mutta sekin kuuluu kehitykseen. Ja kyllähän kirjahyllyyn saa kiivetä, mutta pudota ei saa. Kukkapöydälle ei saa kiivetä, koska se kippaa. Sitä ei ole pultattu seinään kiinni (vielä).

Uusi vuosi toi mukanaan hämmennyksen. Mitä ihmiset tekevät uuden vuoden aattona? Sellaiset ihmiset, jotka eivät ole navetalla? Olen lomittanut niin monet välipäivät, etten enää edes muista mitä muuta voisi silloin tehdä. Menimme siis Neidon kanssa ajoissa nukkumaan, heräsimme vähän ennen puolta yötä pelkäämään raketteja (Neito tyytyi katselemaan ja minä hoidin sen pelkäämisen) ja sitten takaisin maate. Sellainen tavallinen aikataulu, kun aikaisemmin mun homma oli mennä aamulla navettaan ja tilanväki itse vahti eläimet rakettien ajan.

Uudelle vuodelle ladataan aina odotuksia, lupaillaan mahdottomia ja aloitetaan painon pudotus. Myönnän, että odotan tältä vuodelta montaakin asiaa, toivon yhtä sun toista ja rakentelen pilvilinnoja, mutta painoa en aijo pudottaa kesäksi, enkä lupaa itselleni mitään. En ole koskaan tehnyt uuden vuoden lupausta, enkä tehnyt tänäkään vuonna. Toki tavoitteenani olisi kävellä joka päivä Neidon kanssa pikkulenkki pihalla, mutta esimerkiksi tänään en aijo mennä lenkille, koska siellä sataa vettä. Neito pärjäisi kyllä hienosti sadesuojansa alla vaunuissa, mutta minä en tahdo kastua.

Puss och Kram

Kestovaippailua

En muista koska meidän neidolla olisi ollut kertakäyttöinen vaippa päällään. Johtuu toki osittain siitä, että mammalomalaisena muistikapasiteettini on koppakuoriaisen luokkaa, mutta toisaalta myös siitä, että satuimme voittamaan kestovaippalotossa. Kestovaippailu on minusta arpapeliä. Se joko onnistuu tai ei onnistu, riippumatta siitä kuinka erinomaisia tai epäerinomaisia lapsen vanhemmat ovat. 

Meidän kestoilu alkoi vähän vahingossa. Saatiin läjä taskuvaippoja sukuperintönä ja lähdin kokeilemaan niillä, josko kestoilu meillä onnistuisi. Ja onnistuihan se alun opettelun ja säätämisen jälkeen. Kun vielä täydensin varastoa nettikirpputorilta, hankin muutaman ison vaipan yövaipoiksi ja kudoin villaimuja yövaipan lisätäytteeksi, toimiva kokoelma oli valmis.

Ehkä suurin innoke kestovaippailuun oli minun roska-ahdistukseni ja se, että olen maailman huonoin viemään roskia. Mun roskis ei ole koskaan niin täynnä, etteikö sinne vielä mahtuisi, jos vähän tiivistää vanhaa kasaa. Voitte vaan kuvitella miltä meidän vaipparoskis haisi viikon jälkeen kesällä aikana ennen kestovaippoja.

Asuessani isolla kirkolla opin kierrättämään ja lajittelemaan ihan kaiken. Sitten muutin tänne metsään, missä ei kerätä lainkaan kierrätysmuovia, eikä vuokrakodissamme ole omaa pihaa mihin saisi kompostorin. Sekajätteemme täyttyy siis nykyään perunankuorista ja muovikipoista ja se ahdistaa. Lievitän ympäristöahdistustani kompensoimalla jätteen määrää välttämällä kertakäyttövaippoja.

Päästöjen kompensointi on päivän sama. Aivan sama miten paljon kulutat, kunhan pystyt paperilla osoittamaan, että kompensoit tuhlailusi jollain muulla tavalla. Väitän, ettei fleece- ja PUL-kankainen kestovaippa ole mikään ekoteko vesistöihin päätyvien mikromuovien takia, mutta onko se suurempi vai pienempi haitta kun kertakäyttöinen muovivaippa, joka päätyy hiilidioksidina polttovoimalan piipusta taivaalle? Sitä en osaa arvioida.

Laiskuus ja herkkä hajuaisti voittaa tässä ekokysymyspainissa. Kertakäyttöinen vaippa haisee. Enkä tarkoita henkisesti, vaan ihan fyysisesti. Pissa kerttisvaipassa haisee ihan järkyttävälle, kun kestovaipassa sitä tuskin huomaa kuin painosta. En tiedä mitä taika-ainetta bambufleece on, mutta siinä vauvan eritteet eivät juuri haise.

Neito nukkuu perhepedissä ja olen enemmän kuin tyytyväinen ettei aamun ensimmäinen aistimus ole ydinjätteen lemu kerttisvaipassa naaman vieressä. (ja armaat fysiikasta ymmärtävät ystävät, tiedän toki, ettei ydinjäte haise, se säteilee. Mutta mikään oikea haju ei mielestäni kuvaile kerttisvaipan lemua riittävän osuvasti)

Kestovaippailun aloittamiseen kuulee usein suosituksen, että hanki erilaisia ja eri tyyppisiä vaippoja ja kokeile mikä sopii teidän kääryleelle. Ja jos kaikki sopii, niin voit käyttää niitä 20 erilaista ja erilaisilla sisuksilla ja ulkokuorilla olevaa vaippaa yhtä aikaa. Ei jatkoon! Aluksi haasteena oli saada myös tuo miespuoleinen vanhempi höynäytettyä kestovaippojen maailmaan, eikä se olisi ikimaailmassa onnistunut, jos meillä olisi ollut sata erilaista vaippaa käytössä. Nyt meillä on iso läjä säädettäviä taskuvaippoja, joita kaikkia ajetaan samalla tavalla. Insinööri kiittää.

Pitkään meillä oli hoitopöydällä sekä kesto- että kerttisvaippoja saamatteilla. Vaipan vaihtaja sai aina päättää mitä halusi käyttää. Lopulta laitoin kerttikset kaappiin, kun läjään ei oltu koskettu pariin kuukauteen.

Yöllä ei vaihdeta vaippaa, silloin nukutaan ja syödään. Vaippaan tarvitaan siis täytettä enemmän, kuin päivällä, jotta ei lakanat kastu. Olin hankkinut ihanaa kirjavaa kotimaista käsittelemätöntä luomulampaan villalankaa suoraan tilalta tarkoituksena tehdä siitä jotakin megalomaanisen hienoa ja nättiä.

Lanka päätyi neuleena neidon vaipan täytteeksi ja toimii siellä erinomaisesti. Joku kysyi minulta, miten raaskin laittaa parasta mahdollista lankaa vauvan pyllyyn. Vähän erikoinen kysymys minusta, panostaahan isot ihmiset satasia salikortteihin tai täyteaineisiin, jotta oma pylly olisi erinomainen. En minä laita mitään kemikaalipestyä muovilankaa toisen ahteria vasten, kun ei sellainen materiaali vain toimi. Puhdas villa on paras imuaine. Se imaisee itseensä litran pissaa, eikä sitä tarvitse pestä juuri koskaan, koska villa putsaantuu tuulettamalla, eikä luonnonmateriaalina ala haista. Vauva-arjessa kaikki mikä ei haise pahalta, on puhdasta. (Villapöksyjä meillä ei harrasteta, ne ovat sitten tosiharrastajien juttu, mutta taskuvaipan sisällä villa on hyvä lisäimu mikrokuidun kaverina.)

Kestovaippa maksaa n 10-30 €/kpl uutena riippuen ihan siitä ostaako ulkolaisen massatuotteen, vai kotimaisen käsityön. Meillä kaikki vaipat hankittiin tai saatiin käytettyinä. Osa oli toki käyttämättöminä tehtaan pussissa, mutta kaupasta täydellä hinnalla ei ole hankittu yhtäkään vaippaa.

Olen laskenut, että vaipat ovat maksaneet itsensä takaisin jo hyvä tovi sitten, verrattuna kertakäyttöisten vaippojen käyttöön. Kerttiksiin menee n 10-15 € viikossa, eikä niistä jää jäljelle kuin täysi roskasäiliö. Laadukkaat kestovaipat toimivat mukulalta toiselle, eivätkä oikealla pyykkihuollolla juuri kulu. Kuminauhoja ja tarroja voi joutua vaihtamaan, mutta se on nopea askarteluhomma. Kestojen käyttö on meillä osoittautunut myös taloudellisesti kannattavaksi ratkaisuksi, kun suosimme käytettyjä ja kooltaan säädettäviä vaippoja. (sama vaippa sopii melkein koko vaippa-ajan)

Ensimmäisen lapsen kanssa on helppoa harrastaa kaikenlaista kestovaippailusta muskariin. Seuraavan mukulan kanssa ei mennä ainakaan sinne muskariin, mutta voi olla, että myös kestoilu jää. Se riippuu ihan omista voimavaroista ja muistikapasiteetista. Jos vaippakonetta ei muista pyörittää riittävän usein, ei puhtaita kestovaippoja ole silloin kun niitä tarvitaan.

Pienen vauvan kanssa kosteusindikaattorilla varustetut kerttikset ovat maailman kätevimpiä, joten niillä todennäköisesti mennään seuraaavienkin kanssa niin kauan, kun muksujen pissaamisia pitää kytätä. (Imetyksen onnistumista tarkkaillaan ensimmäiset viikot pissojen lukumäärinä päivässä, tiedoksi niille, jotka eivät olet pikkulapsiruljaan vielä päässeet/joutuneet.) Lisäksi pikkuvauvan koivet ovat kuin syömäpuikot. Ei niiden ympärille saa kestovaippaa napakasti, joten ohipissat ovat taattuja.

Kestovaippailu on meillä rutiini siinä missä monessa muussa perheessä on vaipparoskiksen vienti. En suhtaudu kestoiluun mitenkään intohimoisesti tai zero waste-ideologialla. Lähinnä naurattaa, kun instagrammissa tykkään erinnäisistä kestovaippa-sivuista ja seuraavaksi sieltä tarjoillaan ja kalastellaan seuraajia monenlaisille true-ekoilusivuille. Käytämme edelleen muovipusseja ja ostamme uusia tavaroita kaupasta, kun niitä tarvitsemme. Kestovaippailu ei tarkoita, että pelastaisimme maailmaa myös kaikilla muilla mahdollisilla (ja mahdottomilla) tavoilla. Kestoilla voi myös ihan tavallisessa perheessä.

Puss och Kram!