Piilolinssit -rillipää-äidin pelastus

Hankin aikanaan piilolinssireseptin häitä varten, kun en halunnut hankkia kukkakimpun väriin sointuvia pokia. Kuljin hääpäivän aivan pöllönä ja sekaisin kuin seinäkello yleisestä stressistä, jännityksestä, hiukan hermoilusta ja kaikista eniten siksi, ettei silmäpoloni olleet tottuneet piilareihin. 

Eivät ne ole sitä vieläkään, kun parin vuoden tauon jälkeen pengoin vanhat linssit esiin ja ilokseni huomasin, että niissä on vielä päiväystä jäljellä. Mutta, linssien kanssa pärjään päivän ilman pääkipua ja näen ihan riittävän hyvin missä räkä tai purjo lentää tällä kertaa.

Räkätautinen taapero on haaste paitsi yöunille ja hermoille, myös silmälaseille. Sylipulainen härvelö (=yltiöpäisesti härveltävä hyypiö) on silmälasien surma. Paitsi, että pokat ovat vaarassa saada uuden, hieman kieromman ulkomuodon, linssit ovat koko ajan täynnä pieniä tahmaisia sormenjälkiä ja räkävanoja. 

Silmälasien peseminen ei ole koskaan lukeutunut lempipuuhiini, vaikka rillipää olenkin ollut ekaluokkalaisesta lähtien. Ainoa ero on, että mukulana en häiriintynyt siitä, ettei laseista enää nähnyt läpi. Nykyään pienikin mönjäkerros linsseillä haittaa näkemistä ja aiheuttaa päänsärkyä niin henkisesti kuin fyysisestikin. 

Piilolinssejä ei tarvitse pestä, eikä ne mene kieroon, vaikka jälkikasvu räpeltäisi kuinka. Ne ovat kätevät niin kauan, kun niitä ei tarvitse ottaa pois. Siinä hommassa saan lähinnä silmämunat raapaleille ja niukkojen yöunien jälkeisen pinnan ääriulottuvuuksiinsa. En enää ihmettelen miten jollain voi unohtua 20 kpl piilolinssejä silmään. Niitä ei ole kiva kaivella pois, mutta päähän ne saa ilman tuskaa. 

Näkökyky ei ole piilareilla samanmoinen, mihin olen silmälaseilla tottunut, vaikka lasit ja piilarit on hankittu samaan aikaan samalta optikolta. Näyttötyöskentelystä ei tule mitään, koska tarkkuusnäkö ei mun piilareilla ole erityisen hyvä. Samoin ihmisten ilmoille ei kannata mennä, koska en välttämättä tunnista tuttuja. Autolla ajaminenkin pimeällä oli yllättävän vaikeaa, koska piilareiden hajataiton korjaus toimii jotenkin eri tavalla kuin laseilla. Näen vastaantulevien autojen valokeilat häiritsevän eri muotoisina piilareilla kuin laseilla ja todennäköisesti tössäytän penkkaan, kun jään tätä ihmettelemään kesken matkan. 

Kotona sylipulaisen härventävän räkäkirnun kanssa piilarit sen sijaan toimivat oikein hyvin. Pitää vaan muistaa vaihtaa ulkonäkö päälle, jos satun poistumaan sairaan lapsen kanssa kotoa. Silmäälasin pokat peittävät myös armollisesti 10 kk aikana hankitut silmäpussit ja luovat illuusion ihmisestä kotimörön sijaan. Näin ainakin uskottelen itselleni.

Puss och Kram!

Uusi vuosi

Tämä on nyt jo vanha teksti tammikuulta. Se oli unohtunut luonnoskirjastoon ja muistin nyt vasta painaa julkaise-nappia.

...

Kirjoittaminen on jostain kumman syystä nyt jäänyt taka-alalle. En väitä, että viihtyisin itseni kanssa yhtään sen paremmin kotona, kun ennenkään, mutta kaikkeen turtuu. Lisäksi tässä oli yksi joulu ja kasa joululahjaneulomisia, mistä suurin osa ei tietenkään valmistunut ajallaan, mutta käsiä ne tarvitsi enemmän kuin näppäimistö.

Ja yhtenä suurimmista syistä tietenkin se, että meidän neidosta on tullut sosiaalinen ja liukasliikkeinen lapsi. Hän höpöttää sujuvasti niitä näitä, käy välipalana napostelemassa lisävirtaa puhelimen, kaiuttimen tai tietokoneen latauspiuhasta ja lopun aikaa hiihtää lattialla edestakaisin tuunaten vaippapyykit, lankakerät, kaikki rapisevat paperit ja äitin sisäkengät uuteen uskoon. Ryömiminen on uskomattoman tehokas keino edetä, varsinkin liukkaalla puulattialla.

Minä nautin. Nautin siitä, että meidän Neito on reipas ja terve, siitä että hän kikattaa ihan hepulissa joka kerta kun kielletään menemästä johtonurkkaan hypeltämään latauspiuhoja ja siitä ihanasta höpötyksestä, mitä hän pitää mennessään. Edelleen hän leikkii itsekseen ihan hiljaa lattialla ja hän selvästi tarvitsee ne hetkensä, kun ei tarvitse ottaa kontaktia kehenkään ihmiseen. Ja hetken päästä hän kiekaisee kiitettävän kuuluvasti ja varmistaa, että äiti on lähellä ja läsnä ihan vain häntä varten. 

Neito muistuttaa päivä päivältä enemmän ihmistä ja vähemmän toukkaa. En jaksa erityisemmin ihannoida sitä toukka-aikaa, kun lapsi vain huutaa, nukkuu ja syö. Onneksi joku äitihormoni auttaa jaksamaan tuon vaiheen yli ja nyt voin ihan oikeasti ihmetellä ja ihastella kuinka taitava ja meneväinen ihmislapsi minulla onkaan. 

Kohta kaipaan sitä aikaa, kun Neito ei vielä liikkunut niin näppärästi itse, tai kiipeillyt kukkapöydälle ja kirjahyllyyn, mutta sekin kuuluu kehitykseen. Ja kyllähän kirjahyllyyn saa kiivetä, mutta pudota ei saa. Kukkapöydälle ei saa kiivetä, koska se kippaa. Sitä ei ole pultattu seinään kiinni (vielä).

Uusi vuosi toi mukanaan hämmennyksen. Mitä ihmiset tekevät uuden vuoden aattona? Sellaiset ihmiset, jotka eivät ole navetalla? Olen lomittanut niin monet välipäivät, etten enää edes muista mitä muuta voisi silloin tehdä. Menimme siis Neidon kanssa ajoissa nukkumaan, heräsimme vähän ennen puolta yötä pelkäämään raketteja (Neito tyytyi katselemaan ja minä hoidin sen pelkäämisen) ja sitten takaisin maate. Sellainen tavallinen aikataulu, kun aikaisemmin mun homma oli mennä aamulla navettaan ja tilanväki itse vahti eläimet rakettien ajan.

Uudelle vuodelle ladataan aina odotuksia, lupaillaan mahdottomia ja aloitetaan painon pudotus. Myönnän, että odotan tältä vuodelta montaakin asiaa, toivon yhtä sun toista ja rakentelen pilvilinnoja, mutta painoa en aijo pudottaa kesäksi, enkä lupaa itselleni mitään. En ole koskaan tehnyt uuden vuoden lupausta, enkä tehnyt tänäkään vuonna. Toki tavoitteenani olisi kävellä joka päivä Neidon kanssa pikkulenkki pihalla, mutta esimerkiksi tänään en aijo mennä lenkille, koska siellä sataa vettä. Neito pärjäisi kyllä hienosti sadesuojansa alla vaunuissa, mutta minä en tahdo kastua.

Puss och Kram

Kestovaippailua

En muista koska meidän neidolla olisi ollut kertakäyttöinen vaippa päällään. Johtuu toki osittain siitä, että mammalomalaisena muistikapasiteettini on koppakuoriaisen luokkaa, mutta toisaalta myös siitä, että satuimme voittamaan kestovaippalotossa. Kestovaippailu on minusta arpapeliä. Se joko onnistuu tai ei onnistu, riippumatta siitä kuinka erinomaisia tai epäerinomaisia lapsen vanhemmat ovat. 

Meidän kestoilu alkoi vähän vahingossa. Saatiin läjä taskuvaippoja sukuperintönä ja lähdin kokeilemaan niillä, josko kestoilu meillä onnistuisi. Ja onnistuihan se alun opettelun ja säätämisen jälkeen. Kun vielä täydensin varastoa nettikirpputorilta, hankin muutaman ison vaipan yövaipoiksi ja kudoin villaimuja yövaipan lisätäytteeksi, toimiva kokoelma oli valmis.

Ehkä suurin innoke kestovaippailuun oli minun roska-ahdistukseni ja se, että olen maailman huonoin viemään roskia. Mun roskis ei ole koskaan niin täynnä, etteikö sinne vielä mahtuisi, jos vähän tiivistää vanhaa kasaa. Voitte vaan kuvitella miltä meidän vaipparoskis haisi viikon jälkeen kesällä aikana ennen kestovaippoja.

Asuessani isolla kirkolla opin kierrättämään ja lajittelemaan ihan kaiken. Sitten muutin tänne metsään, missä ei kerätä lainkaan kierrätysmuovia, eikä vuokrakodissamme ole omaa pihaa mihin saisi kompostorin. Sekajätteemme täyttyy siis nykyään perunankuorista ja muovikipoista ja se ahdistaa. Lievitän ympäristöahdistustani kompensoimalla jätteen määrää välttämällä kertakäyttövaippoja.

Päästöjen kompensointi on päivän sama. Aivan sama miten paljon kulutat, kunhan pystyt paperilla osoittamaan, että kompensoit tuhlailusi jollain muulla tavalla. Väitän, ettei fleece- ja PUL-kankainen kestovaippa ole mikään ekoteko vesistöihin päätyvien mikromuovien takia, mutta onko se suurempi vai pienempi haitta kun kertakäyttöinen muovivaippa, joka päätyy hiilidioksidina polttovoimalan piipusta taivaalle? Sitä en osaa arvioida.

Laiskuus ja herkkä hajuaisti voittaa tässä ekokysymyspainissa. Kertakäyttöinen vaippa haisee. Enkä tarkoita henkisesti, vaan ihan fyysisesti. Pissa kerttisvaipassa haisee ihan järkyttävälle, kun kestovaipassa sitä tuskin huomaa kuin painosta. En tiedä mitä taika-ainetta bambufleece on, mutta siinä vauvan eritteet eivät juuri haise.

Neito nukkuu perhepedissä ja olen enemmän kuin tyytyväinen ettei aamun ensimmäinen aistimus ole ydinjätteen lemu kerttisvaipassa naaman vieressä. (ja armaat fysiikasta ymmärtävät ystävät, tiedän toki, ettei ydinjäte haise, se säteilee. Mutta mikään oikea haju ei mielestäni kuvaile kerttisvaipan lemua riittävän osuvasti)

Kestovaippailun aloittamiseen kuulee usein suosituksen, että hanki erilaisia ja eri tyyppisiä vaippoja ja kokeile mikä sopii teidän kääryleelle. Ja jos kaikki sopii, niin voit käyttää niitä 20 erilaista ja erilaisilla sisuksilla ja ulkokuorilla olevaa vaippaa yhtä aikaa. Ei jatkoon! Aluksi haasteena oli saada myös tuo miespuoleinen vanhempi höynäytettyä kestovaippojen maailmaan, eikä se olisi ikimaailmassa onnistunut, jos meillä olisi ollut sata erilaista vaippaa käytössä. Nyt meillä on iso läjä säädettäviä taskuvaippoja, joita kaikkia ajetaan samalla tavalla. Insinööri kiittää.

Pitkään meillä oli hoitopöydällä sekä kesto- että kerttisvaippoja saamatteilla. Vaipan vaihtaja sai aina päättää mitä halusi käyttää. Lopulta laitoin kerttikset kaappiin, kun läjään ei oltu koskettu pariin kuukauteen.

Yöllä ei vaihdeta vaippaa, silloin nukutaan ja syödään. Vaippaan tarvitaan siis täytettä enemmän, kuin päivällä, jotta ei lakanat kastu. Olin hankkinut ihanaa kirjavaa kotimaista käsittelemätöntä luomulampaan villalankaa suoraan tilalta tarkoituksena tehdä siitä jotakin megalomaanisen hienoa ja nättiä.

Lanka päätyi neuleena neidon vaipan täytteeksi ja toimii siellä erinomaisesti. Joku kysyi minulta, miten raaskin laittaa parasta mahdollista lankaa vauvan pyllyyn. Vähän erikoinen kysymys minusta, panostaahan isot ihmiset satasia salikortteihin tai täyteaineisiin, jotta oma pylly olisi erinomainen. En minä laita mitään kemikaalipestyä muovilankaa toisen ahteria vasten, kun ei sellainen materiaali vain toimi. Puhdas villa on paras imuaine. Se imaisee itseensä litran pissaa, eikä sitä tarvitse pestä juuri koskaan, koska villa putsaantuu tuulettamalla, eikä luonnonmateriaalina ala haista. Vauva-arjessa kaikki mikä ei haise pahalta, on puhdasta. (Villapöksyjä meillä ei harrasteta, ne ovat sitten tosiharrastajien juttu, mutta taskuvaipan sisällä villa on hyvä lisäimu mikrokuidun kaverina.)

Kestovaippa maksaa n 10-30 €/kpl uutena riippuen ihan siitä ostaako ulkolaisen massatuotteen, vai kotimaisen käsityön. Meillä kaikki vaipat hankittiin tai saatiin käytettyinä. Osa oli toki käyttämättöminä tehtaan pussissa, mutta kaupasta täydellä hinnalla ei ole hankittu yhtäkään vaippaa.

Olen laskenut, että vaipat ovat maksaneet itsensä takaisin jo hyvä tovi sitten, verrattuna kertakäyttöisten vaippojen käyttöön. Kerttiksiin menee n 10-15 € viikossa, eikä niistä jää jäljelle kuin täysi roskasäiliö. Laadukkaat kestovaipat toimivat mukulalta toiselle, eivätkä oikealla pyykkihuollolla juuri kulu. Kuminauhoja ja tarroja voi joutua vaihtamaan, mutta se on nopea askarteluhomma. Kestojen käyttö on meillä osoittautunut myös taloudellisesti kannattavaksi ratkaisuksi, kun suosimme käytettyjä ja kooltaan säädettäviä vaippoja. (sama vaippa sopii melkein koko vaippa-ajan)

Ensimmäisen lapsen kanssa on helppoa harrastaa kaikenlaista kestovaippailusta muskariin. Seuraavan mukulan kanssa ei mennä ainakaan sinne muskariin, mutta voi olla, että myös kestoilu jää. Se riippuu ihan omista voimavaroista ja muistikapasiteetista. Jos vaippakonetta ei muista pyörittää riittävän usein, ei puhtaita kestovaippoja ole silloin kun niitä tarvitaan.

Pienen vauvan kanssa kosteusindikaattorilla varustetut kerttikset ovat maailman kätevimpiä, joten niillä todennäköisesti mennään seuraaavienkin kanssa niin kauan, kun muksujen pissaamisia pitää kytätä. (Imetyksen onnistumista tarkkaillaan ensimmäiset viikot pissojen lukumäärinä päivässä, tiedoksi niille, jotka eivät olet pikkulapsiruljaan vielä päässeet/joutuneet.) Lisäksi pikkuvauvan koivet ovat kuin syömäpuikot. Ei niiden ympärille saa kestovaippaa napakasti, joten ohipissat ovat taattuja.

Kestovaippailu on meillä rutiini siinä missä monessa muussa perheessä on vaipparoskiksen vienti. En suhtaudu kestoiluun mitenkään intohimoisesti tai zero waste-ideologialla. Lähinnä naurattaa, kun instagrammissa tykkään erinnäisistä kestovaippa-sivuista ja seuraavaksi sieltä tarjoillaan ja kalastellaan seuraajia monenlaisille true-ekoilusivuille. Käytämme edelleen muovipusseja ja ostamme uusia tavaroita kaupasta, kun niitä tarvitsemme. Kestovaippailu ei tarkoita, että pelastaisimme maailmaa myös kaikilla muilla mahdollisilla (ja mahdottomilla) tavoilla. Kestoilla voi myös ihan tavallisessa perheessä.

Puss och Kram!

Miehet!

Yhdistelmä mies ja vauvanhoito tuo ensimmäisenä mieleen väärin päin puetun paidan lapsen päällä tai kakkavaipan äärellä kakovan raavaan miehen. Stereotypia on selvä: miehestä ei ole lastenhoitajaksi. 

Taannoin eräs miesoletettu ehdotti blogitekstin aiheeksi kauhuskenaariota mitä kaikkea voi tapahtua, kun jättää lapsen isänsä hoitoon päiväksi. Ensin nauratti, mutta sitten en lämmennytkään ajatukselle. Ehkä siksi että se päivä sujuisi todennäköisesti paljon mallikkaammi kuin nämä meidän normipäivät, kun ollaan päivät kaksin neidon kanssa. Koska ihan oikeasti meidän isi kyllä osaa. Ja jos ei osaa, niin soveltaa niin että lapsella on kaikki hyvin.

Miksi miehiä mollataan? Mikä tekee naisen tavassa pukea pitsibody lapsen päälle jotenkin paremman, kun miehen tavasta pukea kokohaalari? Miksi naisen kuvitellaan olevan parempi hoitamaan lasta vain siksi, että hänellä on tissit ja kohtu? Varsinkaan kun iso osa vauvoista tuntuu saavan ainakin osan ravinnostaan tuttipullosta, eikä kohdullakaan enää sen jälkeen tee mitään kun mukula on ulkomaailmassa.

Mistä kumpuaa ajatus, että nainen tietäisi luonnostaan miten lasta ajetaan? Ei tytöille opeteta peruskoulussa vauvaoppia sen enempää kuin pojillekaan. Muutenkin ainoa mitä peruskoulussa kerrotaan perhe-elämästä, on miten ehkäiset perheen muodostumisen. Kappas kun syntyvyys on laskussa. 

Vauvan kanssa ei riitä ne samat opit, millä nainen on saanut pidettyä itsensä ja sikiön elossa odotusaikana. Vauva ei hoidu enää siinä samalla, kun lappaa omaan suuhunsa ruokaa ja vitamiineja ja enemmän vettä päivässä kuin entisessä elämässä viikossa. Ollaan siis isän kanssa tasatilanteessa, molemmat uuden edessä. 

Aikataulu on vieläpä naiselle epäedullinen. Nainen keräilee vielä itseään kasaan tippaletkuissa siinä vaiheessa, kun isi jo hoitelee vastasyntynyttä vauvaa. Isällä on siis ratkaisevat minuutit enemmän aikaa opetella hoitamaan vauvaa kätilöiden valvovan silmän alla. 

Vauvan ensimmäiset kuukaudet asetelma on usein (ei aina) sellainen, että äiti jää kotiin ja isä käy töissä. Äiti joutuu siis olemaan pidempiä aikoja yksin vastuussa lapsesta ja sen takia hän muodostaa omat rutiininsa lapsen kanssa. Sitten kun isä tulee kotiin ja laittaakin lapselle ensin oikeaan jalkaan sukan ja sitten vasta vasempaan, hän tekee väärin. 

Isä tekee väärin, kun hän ei tee asioita niin kuin äiti tekee. Isä saa huudot ja/tai naurut (äidin väsymystilasta riippuen) kun lapsi on vaatetettu eri tavalla, kun äiti oli ajatellut. (mutta jättänyt kuitenkin kertomatta ääneen) Eli miehen pitäisi olla isän ja puolison lisäksi vielä meedio ja lukea ajatuksia välttyäkseen Miehet-huokaisulta.

Esikoisen äitinä voin väittää, ettei äiti tiedä lastenhoidosta sen enempää kuin isäkään. Se että naisella on enempi aikaa surfata vauva.fi-sivustolla äitiyslomalla, ei tarkoita että hän tuntisi omaa lastaan paremmin kuin isä. Jos isä vain on läsnä lapsen arjessa, hän muodostaa omat tapansa toimia lapsen kanssa. Isän tapa hoitaa asioita on väkisinkin erilainen kuin äidin, mutta ei se ole sen oikeampi tai väärempi. 

Lastenhoito on välineurheilua. Välineiden kanssa on opittava toimimaan, jotta arki rullaa. Ja jokainen omia vehkeitään lainannut tietää, että jollei toinen osaa niitä käyttää tai huoltaa, tulee poru. 

Vauvan kanssa tärkeimmät välineet ovat vaipat ja vaatteet. Meillä kestovaippaillaan ja se jos mikä vaatii vähän viitseliäisyyttä aluksi. Meillä asiat toimivat niin, että minä opiskelen uudet jutut netistä, koeponnistan joutessani päivien aikana ja jätän toimivat ratkaisut näkösälle käyttöön. Huonoiksi havaitut vaatteet, kestovaipat, rasvat yms. jemmaan niin ettei ne ole ensimmäisenä esillä, kun isä huoltaa lasta. Ei tartte porata perään, miksi lapselle on puettu väärän merkkinen vaippa, kun esillä on vain käyttökelpoisia välineitä. 

Toinen hyvä keino on vastuualueiden jako. En muista koska olisin viimeksi turboahtanut neidolle yövaippaa (kun kestoillaan, yöllä pitää olla vähän reilummin täytettä, jotta vaippaa ei tartte herätä vaihtamaan keskellä yötä) tai valkannut yökkäriä. Isä hoitaa meillä iltatoimet ja aamun ensimmäisen vaipanvaihdon ennen töihin lähtöä. Eikä minun tartte mennä väliin näyttämään kuinka erinomaisen yöpaidan minä olisin valinnut. Kyllä isi osaa.

Isällä on vapaus valita sellaisia välineitä ja varusteita lapselle mitä hän haluaa. Hän valitsee niitä mitkä on helppoja pukea ja toimivat tarkoitukseen sopivasti. Jos äidin värisilmää särkee limenvihreä ja oranssi vierekkäin, se on äidin ongelma ja toivottavasti hän myös pitää mölyt mahassaan tällaisista pikkuseikoista. Tärkeintä on, että lapsella on kuivaa, puhdasta ja lämmintä päällä. Ja ihan oikeasti mitä väliä, kuinka päin mekko on puettu päälle? Kaulus voi vähän kurkuttaa väärin päin, mutta jos se ei menoa haittaa, niin aivan sama.

"Isä puki minut tänään" Mutta se ei menoa haittaa.

Ennen kaikkea tärkeintä on minusta asenne. Jos lähtökohtaisesti asenne on se, ettei isä osaa tai toinen vanhempi (sukupuoleen katsomatta) tekee aina kaiken väärin, perhesoppa on valmis. Äiti väsyy kun joutuu omassa erinomaisuudessaan tekemään kaiken itse, kun ei luota toisen kykyyn hoitaa asioita ja isä turhautuu ja vetäytyy poispäin perheestä. Sitten itketään kun toinen ei osallistu kotitöihin ja toinen tuntee olonsa ulkopuoliseksi. Kyllä isä osaa, kunhan hänen vaan antaa tehdä omalla tavallaan ja tempollaan asioita. Äidille jää kivasti omaa aikaa, kun vaipanvaihtoon menee ehkä hetki pidempään isin toimittamana kuin äidin. Kunhan vaan malttaa pitää näppinsä erossa ja luottaa toisen tekemiseen.

Puss och Kram!


P.s. meitin isi on lukenut tekstin etukäteen ja antanut julkaisuluvan

Täysimetyksestä

Meillä täysimetetään, eli neito saa kaiken ruokansa tissistä (kiinteiden ruokien maistelua lukuun ottamatta). Tämä oli tavoite ja olen onnellinen, että siihen on päästy. Imetys ei aina onnistu syystä tai toisesta, joten sitä ei tule pitää itsestäänselvyytenä. 

Olen oikein hyvää, maitolinjasta sukua, joten en osannut etukäteen edes pelätä, etteikö imetys onnistuisi. Emme hankkineet edes tuttipulloa ennen neidon syntymää, koska mitäpä sillä tekisi? Toki jouduin pullon ostamaan sitten viikko synnytyksen jälkeen, kun meinasi iskeä utareahdistus tien päällä ja huoltoaseman kaupan ainoa järkevä lypsyastia oli tuttipullo. Turvavyö pöhöttyneen ja täyden utareen päällä ei ole kovin kivan tuntuinen, voin kertoa.

Tuttipulloa on käytetty ehkä sen viisi kertaa, kun neito ja isä ovat jääneet kahdestaan kotio mamman harrastusten ajaksi. Nykyään neito pärjää jo muutaman tunnin ilman välipalaa, joten tuttipullo saa pölyttyä lääkekaapissa.

Olen henkeen ja vereen täysimetyksen kannattaja, jos se on äidille ja lapselle fysiologisesti mahdollista. Syy tähän on navettakokemukseni. 3 kk ikäisestä vasikasta näkee todella hyvin, onko se saanut koko ikänsä luomumaitoa suoraan utareesta vai maitojauhejuomaa kaksi kertaa päivässä ämpäristä. Kyllähän niistä maitojauhevasikoistakin lehmiä tulee, kun saavat kasvussa kiinni sitten kun etumahat käynnistyvät, mutta alussa ne pienet luisevat kuraperät ovat karua katseltavaa. 

Joka kerta kun luen kaikenmaailman palstoilta, miten on tehty tietoisesti valinta ruokkia lapsi jauheella pullosta, vaikka imetys onnistuisi, sieluni itkee verta ja kysyn eikö ne tiedä mitä maitojauhevasikasta tulee? Ei tavallinen mamma tiedä ja sehän minua itkettää. Kyllä se lapsi tulee ravittua jauheellakin, mutta maidossa on luonnostaan hivenet, suotuisat bakteerit, vasta-aineet ja optimaalinen ravinnekoostumus. Kyllähän se näkyy terveenä ja pulskana vasikkana tai vauvana ja väittävät että suotuisat vaikutukset kantavat vielä aikuisiässäkin (Imetyksen tuki ry).

Yksi neuvolan tädeistämme kuulosti yllättyneeltä, kun kerroin että meillä täysimetetään. Olin vähän järkyttynyt. Onko jauheruokinta niin yleistä, että täysimetyksestä pitää yllättyä, vaikka se on normaalin (ei-allergisen) lapsen paras tapa ruokailla? Osaan olla entistä onnellisempi, että meillä täysimetys on helppoa, vaivatonta, kivutonta (ainakin melkein) ja kiukutonta. Ilmeisesti näin ei ole joka perheessä, kun jauheruokinta tulee edes kysymykseen.

Täysimetyksen ehkä ainoa varjopuoli on se, että mukelo on koko ajan kiinni äidissä. Tuttipullovauvan voit lykätä viikoksi isin kanssa mökille tai mummolaan, mutta tissivauva kulkee tissien mukana. Mutta niin kauan, kun juniori ei liiku itse, eikä huuda koliikkia, hänen kanssaan voi liikkua melkein missä vaan. Me ollaan käyty lavatansseissa, kyläilty ystävien luona ilman että lattianrajassa tuhoutui elektroniikkaa, yökyläilty mummulassa ja muualla ja eletty muutenkin miltei niin kuin ennenkin.

Ja mikä helpointa, juniorin eväät on aina mukana. Riittää että reissuun pakkaa mukaan omat vaatteet, lapsen vaatteet, viidet varavaatteet molemmille, lapsen kestovaipat, lapsen märät koneesta tulleet kestovaipat (jotka toivottavasti kuivuvat matkalla), pyykkipussin vaipoille, pyykkipussin muille tekstiileille, kantoliinan, vaunut, lakanoita, krotteja, pyllynpesukrotteja, pyyheliinoja, omat pesuaineet, hygieniatuotteet, pyllyrasvan, käsirasvan, naamarasvan, Bepanthenin ja varalta vielä joku kortisonirasva. Mutta eipä tarvitse ottaa kassillista korvikkeita, keitettyjä tuttipulloja ja karttaa valtakunnan mikroaaltouuneista, joissa saisi korvikkeen lämmitettyä lapselle sopivaksi. Kyllä me päästään helpolla.

Tällä viikolla vietetään kansallista imetysviikkoa. Imetysviikon tarkoituksena on kannustaa ja rohkaista imetykseen ja luoda imetysmyönteinen ilmapiiri myös perheiden ulkopuolelle. Imetykseen kannustaminen syyllistämättä äitiä, joka ei pysty tai halua imettää, on vaikea (väitän että mahdoton) laji. Imetys on niin intiimi ja henkilökohtainen asia, ettei siihen väliin mahdu kuin äiti ja lapsi. En uskalla ottaa imetystä puheeksi edes tutuissa ympyröissä, saati uusissa mammapiireissä missä käymme. Vaikka periaatteessa olen tällainen pälppä, joka tarttuu aiheisiin, mutta tähän en pysty.

Imetyksen tuki ry on nimennyt ensimmäiseksi imetysvaikuttajaksi Rita Niemi-Mannisen, joka osittaisimettää esikoistaan ja jakaa ahkerasti imetysjuttuja ja -kuvia instassa. Minä en olisi hyvä esikuva imetykselle, koska tämä on meille neidon kanssa liian helppoa. Sen sijaan Rita on joutunut pohtimaan imetyksen onnistumista ja käyttää osittaista korvikeruokintaa ihan sen takia, ettei maito muuten riitä lapselle. Juuri imetyshaasteisiin moni äiti kaipaa tukea ja esikuvia. Imetyksen tuen sivuilla on paljon tietoa ja vinkkejä, puhelinnumeroita, mistä voi saada tukea ja vertaistukiryhmiä ja paljon muuta. Rehellisyyden nimissä en ole sivuilla juuri surffaillut, koska emme ole tarvinneet apua imetyksen onnistumiseen alkukankeuden jälkeen.

Imetys on minusta tärkeä aihe nostaa esille ja sen takia siitä haluan kirjoittaa, vaikka rohkeus ei riitä kasvokkain julkiseen keskusteluun. Imetän meidän neitoa siellä missä hänellä on nälkä ja minulla on sellainen luonteva fiilis heittää tissit tiskiin. Suhtaudun alastomuuteen maatalousylioppilaan luontevuudella, eikä tissittely tee poikkeusta. Vähän rättiä eteen ja imetys onnistuu myös kahvilassa tai puiston penkillä.

Nudistiksi en kuitenkaan ala, enkä halua aiheuttaa epämukavuutta esimerkiksi vieraassa seurassa kahvipöydässä. En itsekkään koe luontevaksi katsella paljaita tissejä kylillä (imetyksestä tai tyrkkyydestä johtuvia) joten en halua tarjoilla vastaavaa viihdettä myöskään muille. En kuitenkaan ole valmis piiloutumaan imetyksen kanssa jonnekin vessaan. Ei aikuinenkaan mene vessaan syömään (hyi), joten ei sinne tarvitse paeta myöskään lapsen kanssa.

Okei joskus menen lastenhoitohuoneeseen imettämään ihan sen takia, että neito vetäisee hirveät väsyitkupotkuraivarit tissillä. Silloin on parempi (ja henkisesti helpompi) mennä koppiin huutamaan ja esittää että oltiin vaihtamassa vaippaa. Mutta normipäivänä, kun neito keskittyy hiljaa nätisti rättinsä alla syömiseen, syödään siellä missä muutkin, eli ravintolan pöydässä tai muuten kylillä.

En ole kohdannut epäasiallista kommentointia julkisesta imettämisestäni, mutta toivon että sellaista kohdatessani kielenkantani olisivat hereillä. Imetys on maailman luonnollisin asia, jota ei minun mielestäni pitäisi joutua puolustamaan tai perustelemaan. Mutta tarvittaessa sen teen äkäisen terrierin tavoin. Minun luonteellani päänaukojille takaisin näpäyttämisen ei pitäisi olla ongelma.

Hyvää kansallista imetysviikkoa kaikille!

Puss och Kram!

Esikoinen harrastaa

Meidän neito (tai siis äiti ja neito siinä sivussa) harrastaa. Nykyajan mukulalla kun pitää olla joka päivä jokin harrastus, jotta siitä kehittyy ihminen. Erityisesti tuollainen kotipellossa kasvava varhaiskasvatussuunnitelmien ulkopuolella kehittyvä taimi tarvitsee kehittäviä harrastuksia.

Ja mehän harrastamme. Lähinnä siksi että mammalla on tylsää kotona. Ja nykyään myös siksi, että kotona on kauhea sotku, enkä viihdy siivottomassa kodissa. Voisi toki siivota, mutta on kätevämpää haihtua muualle katselemaan muiden nurkkia kuin siivota omia. 

Me käymme muskarissa, vauvauinnissa, MLL perhekahvilassa, avoimessa päiväkodissa ja mummujen kanssa ompelukerhossa. Keskimäärin joka päivälle siis jotakin. Ja laps ei tule muistamaan näistä hölkäsen pöläystä, koska alle kolmivuotias ei pysty vielä muodostamaan pysyviä muistikuvia (ainoa asia mitä muistan pedagogiikan opinnoista. Ei mennyt hukkaan sekään vuosi yliopistossa...).

Mutta kylläpä meidän lapsi nyt kehittyy kun hän saa harrastaa liikuntaa, musiikkia, sosiaalisia kohtaamisia ikäistensä kanssa (kukaan ei vielä revi toisiltaan silmiä päästä, kun ei osata tarttua asioihin) ja saa pienestä pitäen vastuulliseen kuluttamiseen kannustavan kasvatuksen, kun mamma ompelee sormet verillä uusia kuminauhoja jeesuksenvanhoihin vaatteisiin ja kuvittelee, että sillai niistä tulee vielä käyttökelpoisia. 

Ensimmäinen kerta muskarissa oli ikimuistoinen (eli melkein vielä muistan tapauksen, koska siitä on alle kuukausi. Myöskään äiti ei pysty muodostamaan pysyviä muistikuvia lapsen ensimmäiseltä kolmelta vuodelta, koska kaikki on yhtä sekavaa puuroa kiitos univajeen ja epämääräisen vuorokausi- ja viikkorytmin). Neito köllötteli huopansa päällä ja vilkuili vuoroin oikealle ja vasemmalle sen näköisenä, että äiti miksi ihmeessä me ollaan tultu tänne? Samaa mietin itsekin.

Muskarin laulut tuntuivat lapsellisilta ja vähän hölmöiltä. Niissä on suurin piirtein kaksi riviä sanoja ja niin palikka melodia, että sen saisi tällainen sönkkömuusikkokin nuotinnettua korvakuulolta. Mutta ei hätää, niin on mammatkin jo siinä pisteessä, ettei haittaa.

Ennen odotusaikaa minua hirvitti se, että tutkimusten mukaan äiti taantuu lapsen syntymän jälkeen. Päätin, että minä en sitten ole sellainen taantuva äiti. Olen yhtä skarppi kuin ennenkin, enkä puhu pelkkiä vauvankakkajuttuja kaikkien vastaantulevien kanssa. 

Tällä hetkellä muskarin lauluista suosikkini on se missä lauletaan "Masu täynnä pullaa, elämä se rullaa." Muita sanoja ei siinä laulussa ei ole, paitsi c-osan lopussa lauletaan kerran "Pullaa!!" ja nostetaan lapsen kädet ylös, mutta en koskaan muista sitä osiota. Viime viikolla yritin muistella, miten lehmän maitosokerin tuotanto meni solutasolla, mutta en muistanut edes minä vuonna sitä aihetta on käsitelty luennoilta. Niin miten meni se taantuma noin niinku omasta mielestä?

Ja mitä tulee niihin vauvankakkajuttuihin: mahtaako joku avautua julkisesti netissä vauva-arjestaan, kun kukaan ei enää jaksa kuunnella näitä juttuja livenä. 

Ensimmäisen lapsen kanssa tulee harrastettua kaikenlaista. Hatunnosto niille mammoille, jotka käyvät muskarissa tai vauvauinnissa myös sen kolmannen kanssa. Mihin ihmeeseen he tunkevat ne uhmaikäiset isot sisarukset arkiaamuna klo 11, kun vauvan muskari alkaa? Mä vähän veikkaan, että meillä käy kuten monessa muussakin perheessä: Esikoisen kanssa harrastetaan ihan kaikkea ja seuraavien kanssa raahaudutaan vain perhekahvilaan katsomaan, josko joku mamma olisi vielä väsyneempi kuin itse. 

Puss och Kram!

Ramppikuumetta ja käsitöitä

Mistä nyt sitten kirjotellaan, kun kaikki tarvittava on jo julkaistu? Viimeisin tekstini synnytyksestä oli koko blogin alkuun paneva voima. Aihe oli sellainen, että se herätti voimakkaita tunteita ja tuntemuksia, joten siitä oli pakko päästä avautumaan jollekin foorumille. 

Sain tekstistä paljon positiivista palautetta -Kiitos siitä! Kieltämättä nyt on astetta korkeampi rima lähteä kirjoittelemaan, koska mikään muu aihe ei kirvoita yhtä teräviä huomioita ja nasevia lauserakenteita. Luojan kiitos mikään muu tässä vauva-arjessa ei ole ollut yhtä tuntemuksia herättävää kuin tuo hormonihuuruinen poikiminen. Tässä oltaisiin aika sekaisin koko perhepiiri, jos arki olisi yhtä karseaa.

Toisaalta olen oppinut käyttämään aikaani myös muuhun, kun tietokoneen näpyttelyyn. Vaikka syksy tuntuu oudolta ilman opintoihin paluuta, tuota ruudun tuijottelua ei tule ikävä. Lähinnä kaipaan sosiaalista verkostoani, mikä jäi Viikkiin vielä pakertamaan opintojensa pariin minun muuttaessa mettään. 

Se mihin tällä haavaa hukkaan neidon päikkäriaikaa, on käsityöt. Neulon, korjausompelen lastenvaatteita ja suunnittelen ompelutöitä opiston käsityökerhoon. Ei hyvä.

Käsityöt ovat ihan vihonviimeinen villitys imettävälle mammalle. Se aika, minkä ennen käytin keppijumppaan ja venyttelyyn, palaa nyt sohvan nurkassa neulan tai puikkojen kanssa nykertäessä sillä seurauksella, että hartiat ovat kohta täysin kuoliossa. En ole saanut itseäni näin pahasti jumiin edes koneen äärellä gradunteossa odotusaikana, vaikka silloinkin kudoin ja virkkasin joutilaat hetket. 

Minulta kysyttiin taannoin mitä tarkoittaa imettäjän ryhti. Se tarkoittaa sitä, ettei ryhtiä ole. En enää edes muista kuinka taakse hartioiden kuuluisi päästä, saati saa niitä sinne paikallensa. Ja tähän ei ole syynä liian isot tai huonosti kiinnittyneet utareet, vaan toi reilu 7 kg kääryle, jota pitää nostella ja pidellä tissin ulottuvilla. (plus surkastuneet vatsalihakset, jotka eivät jaksa tukea keskivartaloa)

Jalostajille tiedoksi, että roikkuvan mallinen utare on toisaalta ihan hyvä. Se säästää kummasti hartijoita, kun ei tartte pidellä mukulaa ihan niin korkealla. Tuskin se menoa haittaa viidennen poikimisen jälkeen, vaikka utare roikkuisi jo kintereen alapuolella. Saa sen sitten rullattua liiveillä nippuun.

Vaikka rättikässä on tämän syksyn ykkösharrastus, innostus hiipuu todennäköisesti siinä vaiheessa, kun neito alkaa liikkua itsenäisesti ja syödä nuppineuloja. Kutominen loppuu sitten kun lankakerät häviävät parempiin suihin ja puikoilla tökitään kohti silmiä.

Luojan kiitos meillä ei ole tulipesiä nykyisessä kodissamme. Mun suosikkiharrastuksiin kuului mukulana avotakan tutkiminen ja tuhkan syönti. Banaani tuhkadipillä oli ehdoton ykkönen. Ilmankos mun lopputyökin käsitteli kivennäis- ja hivenaineita, kun olen päässyt niiden makuun jo miltei äidinmaidossa. 

Ihan vaan jännityksellä odotan mitä meillä syödään ensimmäisenä, kun neito oppii laittamaan suuhunsa muutakin kuin käsiä ja varpaita (kyllä, nekin taittuu jo hienosti suuhun asti kunhan saa kestovaipan pois tieltä).

Puss och Kram!