Miehet!

Yhdistelmä mies ja vauvanhoito tuo ensimmäisenä mieleen väärin päin puetun paidan lapsen päällä tai kakkavaipan äärellä kakovan raavaan miehen. Stereotypia on selvä: miehestä ei ole lastenhoitajaksi. 

Taannoin eräs miesoletettu ehdotti blogitekstin aiheeksi kauhuskenaariota mitä kaikkea voi tapahtua, kun jättää lapsen isänsä hoitoon päiväksi. Ensin nauratti, mutta sitten en lämmennytkään ajatukselle. Ehkä siksi että se päivä sujuisi todennäköisesti paljon mallikkaammi kuin nämä meidän normipäivät, kun ollaan päivät kaksin neidon kanssa. Koska ihan oikeasti meidän isi kyllä osaa. Ja jos ei osaa, niin soveltaa niin että lapsella on kaikki hyvin.

Miksi miehiä mollataan? Mikä tekee naisen tavassa pukea pitsibody lapsen päälle jotenkin paremman, kun miehen tavasta pukea kokohaalari? Miksi naisen kuvitellaan olevan parempi hoitamaan lasta vain siksi, että hänellä on tissit ja kohtu? Varsinkaan kun iso osa vauvoista tuntuu saavan ainakin osan ravinnostaan tuttipullosta, eikä kohdullakaan enää sen jälkeen tee mitään kun mukula on ulkomaailmassa.

Mistä kumpuaa ajatus, että nainen tietäisi luonnostaan miten lasta ajetaan? Ei tytöille opeteta peruskoulussa vauvaoppia sen enempää kuin pojillekaan. Muutenkin ainoa mitä peruskoulussa kerrotaan perhe-elämästä, on miten ehkäiset perheen muodostumisen. Kappas kun syntyvyys on laskussa. 

Vauvan kanssa ei riitä ne samat opit, millä nainen on saanut pidettyä itsensä ja sikiön elossa odotusaikana. Vauva ei hoidu enää siinä samalla, kun lappaa omaan suuhunsa ruokaa ja vitamiineja ja enemmän vettä päivässä kuin entisessä elämässä viikossa. Ollaan siis isän kanssa tasatilanteessa, molemmat uuden edessä. 

Aikataulu on vieläpä naiselle epäedullinen. Nainen keräilee vielä itseään kasaan tippaletkuissa siinä vaiheessa, kun isi jo hoitelee vastasyntynyttä vauvaa. Isällä on siis ratkaisevat minuutit enemmän aikaa opetella hoitamaan vauvaa kätilöiden valvovan silmän alla. 

Vauvan ensimmäiset kuukaudet asetelma on usein (ei aina) sellainen, että äiti jää kotiin ja isä käy töissä. Äiti joutuu siis olemaan pidempiä aikoja yksin vastuussa lapsesta ja sen takia hän muodostaa omat rutiininsa lapsen kanssa. Sitten kun isä tulee kotiin ja laittaakin lapselle ensin oikeaan jalkaan sukan ja sitten vasta vasempaan, hän tekee väärin. 

Isä tekee väärin, kun hän ei tee asioita niin kuin äiti tekee. Isä saa huudot ja/tai naurut (äidin väsymystilasta riippuen) kun lapsi on vaatetettu eri tavalla, kun äiti oli ajatellut. (mutta jättänyt kuitenkin kertomatta ääneen) Eli miehen pitäisi olla isän ja puolison lisäksi vielä meedio ja lukea ajatuksia välttyäkseen Miehet-huokaisulta.

Esikoisen äitinä voin väittää, ettei äiti tiedä lastenhoidosta sen enempää kuin isäkään. Se että naisella on enempi aikaa surfata vauva.fi-sivustolla äitiyslomalla, ei tarkoita että hän tuntisi omaa lastaan paremmin kuin isä. Jos isä vain on läsnä lapsen arjessa, hän muodostaa omat tapansa toimia lapsen kanssa. Isän tapa hoitaa asioita on väkisinkin erilainen kuin äidin, mutta ei se ole sen oikeampi tai väärempi. 

Lastenhoito on välineurheilua. Välineiden kanssa on opittava toimimaan, jotta arki rullaa. Ja jokainen omia vehkeitään lainannut tietää, että jollei toinen osaa niitä käyttää tai huoltaa, tulee poru. 

Vauvan kanssa tärkeimmät välineet ovat vaipat ja vaatteet. Meillä kestovaippaillaan ja se jos mikä vaatii vähän viitseliäisyyttä aluksi. Meillä asiat toimivat niin, että minä opiskelen uudet jutut netistä, koeponnistan joutessani päivien aikana ja jätän toimivat ratkaisut näkösälle käyttöön. Huonoiksi havaitut vaatteet, kestovaipat, rasvat yms. jemmaan niin ettei ne ole ensimmäisenä esillä, kun isä huoltaa lasta. Ei tartte porata perään, miksi lapselle on puettu väärän merkkinen vaippa, kun esillä on vain käyttökelpoisia välineitä. 

Toinen hyvä keino on vastuualueiden jako. En muista koska olisin viimeksi turboahtanut neidolle yövaippaa (kun kestoillaan, yöllä pitää olla vähän reilummin täytettä, jotta vaippaa ei tartte herätä vaihtamaan keskellä yötä) tai valkannut yökkäriä. Isä hoitaa meillä iltatoimet ja aamun ensimmäisen vaipanvaihdon ennen töihin lähtöä. Eikä minun tartte mennä väliin näyttämään kuinka erinomaisen yöpaidan minä olisin valinnut. Kyllä isi osaa.

Isällä on vapaus valita sellaisia välineitä ja varusteita lapselle mitä hän haluaa. Hän valitsee niitä mitkä on helppoja pukea ja toimivat tarkoitukseen sopivasti. Jos äidin värisilmää särkee limenvihreä ja oranssi vierekkäin, se on äidin ongelma ja toivottavasti hän myös pitää mölyt mahassaan tällaisista pikkuseikoista. Tärkeintä on, että lapsella on kuivaa, puhdasta ja lämmintä päällä. Ja ihan oikeasti mitä väliä, kuinka päin mekko on puettu päälle? Kaulus voi vähän kurkuttaa väärin päin, mutta jos se ei menoa haittaa, niin aivan sama.

"Isä puki minut tänään" Mutta se ei menoa haittaa.

Ennen kaikkea tärkeintä on minusta asenne. Jos lähtökohtaisesti asenne on se, ettei isä osaa tai toinen vanhempi (sukupuoleen katsomatta) tekee aina kaiken väärin, perhesoppa on valmis. Äiti väsyy kun joutuu omassa erinomaisuudessaan tekemään kaiken itse, kun ei luota toisen kykyyn hoitaa asioita ja isä turhautuu ja vetäytyy poispäin perheestä. Sitten itketään kun toinen ei osallistu kotitöihin ja toinen tuntee olonsa ulkopuoliseksi. Kyllä isä osaa, kunhan hänen vaan antaa tehdä omalla tavallaan ja tempollaan asioita. Äidille jää kivasti omaa aikaa, kun vaipanvaihtoon menee ehkä hetki pidempään isin toimittamana kuin äidin. Kunhan vaan malttaa pitää näppinsä erossa ja luottaa toisen tekemiseen.

Puss och Kram!


P.s. meitin isi on lukenut tekstin etukäteen ja antanut julkaisuluvan

Täysimetyksestä

Meillä täysimetetään, eli neito saa kaiken ruokansa tissistä (kiinteiden ruokien maistelua lukuun ottamatta). Tämä oli tavoite ja olen onnellinen, että siihen on päästy. Imetys ei aina onnistu syystä tai toisesta, joten sitä ei tule pitää itsestäänselvyytenä. 

Olen oikein hyvää, maitolinjasta sukua, joten en osannut etukäteen edes pelätä, etteikö imetys onnistuisi. Emme hankkineet edes tuttipulloa ennen neidon syntymää, koska mitäpä sillä tekisi? Toki jouduin pullon ostamaan sitten viikko synnytyksen jälkeen, kun meinasi iskeä utareahdistus tien päällä ja huoltoaseman kaupan ainoa järkevä lypsyastia oli tuttipullo. Turvavyö pöhöttyneen ja täyden utareen päällä ei ole kovin kivan tuntuinen, voin kertoa.

Tuttipulloa on käytetty ehkä sen viisi kertaa, kun neito ja isä ovat jääneet kahdestaan kotio mamman harrastusten ajaksi. Nykyään neito pärjää jo muutaman tunnin ilman välipalaa, joten tuttipullo saa pölyttyä lääkekaapissa.

Olen henkeen ja vereen täysimetyksen kannattaja, jos se on äidille ja lapselle fysiologisesti mahdollista. Syy tähän on navettakokemukseni. 3 kk ikäisestä vasikasta näkee todella hyvin, onko se saanut koko ikänsä luomumaitoa suoraan utareesta vai maitojauhejuomaa kaksi kertaa päivässä ämpäristä. Kyllähän niistä maitojauhevasikoistakin lehmiä tulee, kun saavat kasvussa kiinni sitten kun etumahat käynnistyvät, mutta alussa ne pienet luisevat kuraperät ovat karua katseltavaa. 

Joka kerta kun luen kaikenmaailman palstoilta, miten on tehty tietoisesti valinta ruokkia lapsi jauheella pullosta, vaikka imetys onnistuisi, sieluni itkee verta ja kysyn eikö ne tiedä mitä maitojauhevasikasta tulee? Ei tavallinen mamma tiedä ja sehän minua itkettää. Kyllä se lapsi tulee ravittua jauheellakin, mutta maidossa on luonnostaan hivenet, suotuisat bakteerit, vasta-aineet ja optimaalinen ravinnekoostumus. Kyllähän se näkyy terveenä ja pulskana vasikkana tai vauvana ja väittävät että suotuisat vaikutukset kantavat vielä aikuisiässäkin (Imetyksen tuki ry).

Yksi neuvolan tädeistämme kuulosti yllättyneeltä, kun kerroin että meillä täysimetetään. Olin vähän järkyttynyt. Onko jauheruokinta niin yleistä, että täysimetyksestä pitää yllättyä, vaikka se on normaalin (ei-allergisen) lapsen paras tapa ruokailla? Osaan olla entistä onnellisempi, että meillä täysimetys on helppoa, vaivatonta, kivutonta (ainakin melkein) ja kiukutonta. Ilmeisesti näin ei ole joka perheessä, kun jauheruokinta tulee edes kysymykseen.

Täysimetyksen ehkä ainoa varjopuoli on se, että mukelo on koko ajan kiinni äidissä. Tuttipullovauvan voit lykätä viikoksi isin kanssa mökille tai mummolaan, mutta tissivauva kulkee tissien mukana. Mutta niin kauan, kun juniori ei liiku itse, eikä huuda koliikkia, hänen kanssaan voi liikkua melkein missä vaan. Me ollaan käyty lavatansseissa, kyläilty ystävien luona ilman että lattianrajassa tuhoutui elektroniikkaa, yökyläilty mummulassa ja muualla ja eletty muutenkin miltei niin kuin ennenkin.

Ja mikä helpointa, juniorin eväät on aina mukana. Riittää että reissuun pakkaa mukaan omat vaatteet, lapsen vaatteet, viidet varavaatteet molemmille, lapsen kestovaipat, lapsen märät koneesta tulleet kestovaipat (jotka toivottavasti kuivuvat matkalla), pyykkipussin vaipoille, pyykkipussin muille tekstiileille, kantoliinan, vaunut, lakanoita, krotteja, pyllynpesukrotteja, pyyheliinoja, omat pesuaineet, hygieniatuotteet, pyllyrasvan, käsirasvan, naamarasvan, Bepanthenin ja varalta vielä joku kortisonirasva. Mutta eipä tarvitse ottaa kassillista korvikkeita, keitettyjä tuttipulloja ja karttaa valtakunnan mikroaaltouuneista, joissa saisi korvikkeen lämmitettyä lapselle sopivaksi. Kyllä me päästään helpolla.

Tällä viikolla vietetään kansallista imetysviikkoa. Imetysviikon tarkoituksena on kannustaa ja rohkaista imetykseen ja luoda imetysmyönteinen ilmapiiri myös perheiden ulkopuolelle. Imetykseen kannustaminen syyllistämättä äitiä, joka ei pysty tai halua imettää, on vaikea (väitän että mahdoton) laji. Imetys on niin intiimi ja henkilökohtainen asia, ettei siihen väliin mahdu kuin äiti ja lapsi. En uskalla ottaa imetystä puheeksi edes tutuissa ympyröissä, saati uusissa mammapiireissä missä käymme. Vaikka periaatteessa olen tällainen pälppä, joka tarttuu aiheisiin, mutta tähän en pysty.

Imetyksen tuki ry on nimennyt ensimmäiseksi imetysvaikuttajaksi Rita Niemi-Mannisen, joka osittaisimettää esikoistaan ja jakaa ahkerasti imetysjuttuja ja -kuvia instassa. Minä en olisi hyvä esikuva imetykselle, koska tämä on meille neidon kanssa liian helppoa. Sen sijaan Rita on joutunut pohtimaan imetyksen onnistumista ja käyttää osittaista korvikeruokintaa ihan sen takia, ettei maito muuten riitä lapselle. Juuri imetyshaasteisiin moni äiti kaipaa tukea ja esikuvia. Imetyksen tuen sivuilla on paljon tietoa ja vinkkejä, puhelinnumeroita, mistä voi saada tukea ja vertaistukiryhmiä ja paljon muuta. Rehellisyyden nimissä en ole sivuilla juuri surffaillut, koska emme ole tarvinneet apua imetyksen onnistumiseen alkukankeuden jälkeen.

Imetys on minusta tärkeä aihe nostaa esille ja sen takia siitä haluan kirjoittaa, vaikka rohkeus ei riitä kasvokkain julkiseen keskusteluun. Imetän meidän neitoa siellä missä hänellä on nälkä ja minulla on sellainen luonteva fiilis heittää tissit tiskiin. Suhtaudun alastomuuteen maatalousylioppilaan luontevuudella, eikä tissittely tee poikkeusta. Vähän rättiä eteen ja imetys onnistuu myös kahvilassa tai puiston penkillä.

Nudistiksi en kuitenkaan ala, enkä halua aiheuttaa epämukavuutta esimerkiksi vieraassa seurassa kahvipöydässä. En itsekkään koe luontevaksi katsella paljaita tissejä kylillä (imetyksestä tai tyrkkyydestä johtuvia) joten en halua tarjoilla vastaavaa viihdettä myöskään muille. En kuitenkaan ole valmis piiloutumaan imetyksen kanssa jonnekin vessaan. Ei aikuinenkaan mene vessaan syömään (hyi), joten ei sinne tarvitse paeta myöskään lapsen kanssa.

Okei joskus menen lastenhoitohuoneeseen imettämään ihan sen takia, että neito vetäisee hirveät väsyitkupotkuraivarit tissillä. Silloin on parempi (ja henkisesti helpompi) mennä koppiin huutamaan ja esittää että oltiin vaihtamassa vaippaa. Mutta normipäivänä, kun neito keskittyy hiljaa nätisti rättinsä alla syömiseen, syödään siellä missä muutkin, eli ravintolan pöydässä tai muuten kylillä.

En ole kohdannut epäasiallista kommentointia julkisesta imettämisestäni, mutta toivon että sellaista kohdatessani kielenkantani olisivat hereillä. Imetys on maailman luonnollisin asia, jota ei minun mielestäni pitäisi joutua puolustamaan tai perustelemaan. Mutta tarvittaessa sen teen äkäisen terrierin tavoin. Minun luonteellani päänaukojille takaisin näpäyttämisen ei pitäisi olla ongelma.

Hyvää kansallista imetysviikkoa kaikille!

Puss och Kram!

Esikoinen harrastaa

Meidän neito (tai siis äiti ja neito siinä sivussa) harrastaa. Nykyajan mukulalla kun pitää olla joka päivä jokin harrastus, jotta siitä kehittyy ihminen. Erityisesti tuollainen kotipellossa kasvava varhaiskasvatussuunnitelmien ulkopuolella kehittyvä taimi tarvitsee kehittäviä harrastuksia.

Ja mehän harrastamme. Lähinnä siksi että mammalla on tylsää kotona. Ja nykyään myös siksi, että kotona on kauhea sotku, enkä viihdy siivottomassa kodissa. Voisi toki siivota, mutta on kätevämpää haihtua muualle katselemaan muiden nurkkia kuin siivota omia. 

Me käymme muskarissa, vauvauinnissa, MLL perhekahvilassa, avoimessa päiväkodissa ja mummujen kanssa ompelukerhossa. Keskimäärin joka päivälle siis jotakin. Ja laps ei tule muistamaan näistä hölkäsen pöläystä, koska alle kolmivuotias ei pysty vielä muodostamaan pysyviä muistikuvia (ainoa asia mitä muistan pedagogiikan opinnoista. Ei mennyt hukkaan sekään vuosi yliopistossa...).

Mutta kylläpä meidän lapsi nyt kehittyy kun hän saa harrastaa liikuntaa, musiikkia, sosiaalisia kohtaamisia ikäistensä kanssa (kukaan ei vielä revi toisiltaan silmiä päästä, kun ei osata tarttua asioihin) ja saa pienestä pitäen vastuulliseen kuluttamiseen kannustavan kasvatuksen, kun mamma ompelee sormet verillä uusia kuminauhoja jeesuksenvanhoihin vaatteisiin ja kuvittelee, että sillai niistä tulee vielä käyttökelpoisia. 

Ensimmäinen kerta muskarissa oli ikimuistoinen (eli melkein vielä muistan tapauksen, koska siitä on alle kuukausi. Myöskään äiti ei pysty muodostamaan pysyviä muistikuvia lapsen ensimmäiseltä kolmelta vuodelta, koska kaikki on yhtä sekavaa puuroa kiitos univajeen ja epämääräisen vuorokausi- ja viikkorytmin). Neito köllötteli huopansa päällä ja vilkuili vuoroin oikealle ja vasemmalle sen näköisenä, että äiti miksi ihmeessä me ollaan tultu tänne? Samaa mietin itsekin.

Muskarin laulut tuntuivat lapsellisilta ja vähän hölmöiltä. Niissä on suurin piirtein kaksi riviä sanoja ja niin palikka melodia, että sen saisi tällainen sönkkömuusikkokin nuotinnettua korvakuulolta. Mutta ei hätää, niin on mammatkin jo siinä pisteessä, ettei haittaa.

Ennen odotusaikaa minua hirvitti se, että tutkimusten mukaan äiti taantuu lapsen syntymän jälkeen. Päätin, että minä en sitten ole sellainen taantuva äiti. Olen yhtä skarppi kuin ennenkin, enkä puhu pelkkiä vauvankakkajuttuja kaikkien vastaantulevien kanssa. 

Tällä hetkellä muskarin lauluista suosikkini on se missä lauletaan "Masu täynnä pullaa, elämä se rullaa." Muita sanoja ei siinä laulussa ei ole, paitsi c-osan lopussa lauletaan kerran "Pullaa!!" ja nostetaan lapsen kädet ylös, mutta en koskaan muista sitä osiota. Viime viikolla yritin muistella, miten lehmän maitosokerin tuotanto meni solutasolla, mutta en muistanut edes minä vuonna sitä aihetta on käsitelty luennoilta. Niin miten meni se taantuma noin niinku omasta mielestä?

Ja mitä tulee niihin vauvankakkajuttuihin: mahtaako joku avautua julkisesti netissä vauva-arjestaan, kun kukaan ei enää jaksa kuunnella näitä juttuja livenä. 

Ensimmäisen lapsen kanssa tulee harrastettua kaikenlaista. Hatunnosto niille mammoille, jotka käyvät muskarissa tai vauvauinnissa myös sen kolmannen kanssa. Mihin ihmeeseen he tunkevat ne uhmaikäiset isot sisarukset arkiaamuna klo 11, kun vauvan muskari alkaa? Mä vähän veikkaan, että meillä käy kuten monessa muussakin perheessä: Esikoisen kanssa harrastetaan ihan kaikkea ja seuraavien kanssa raahaudutaan vain perhekahvilaan katsomaan, josko joku mamma olisi vielä väsyneempi kuin itse. 

Puss och Kram!

Ramppikuumetta ja käsitöitä

Mistä nyt sitten kirjotellaan, kun kaikki tarvittava on jo julkaistu? Viimeisin tekstini synnytyksestä oli koko blogin alkuun paneva voima. Aihe oli sellainen, että se herätti voimakkaita tunteita ja tuntemuksia, joten siitä oli pakko päästä avautumaan jollekin foorumille. 

Sain tekstistä paljon positiivista palautetta -Kiitos siitä! Kieltämättä nyt on astetta korkeampi rima lähteä kirjoittelemaan, koska mikään muu aihe ei kirvoita yhtä teräviä huomioita ja nasevia lauserakenteita. Luojan kiitos mikään muu tässä vauva-arjessa ei ole ollut yhtä tuntemuksia herättävää kuin tuo hormonihuuruinen poikiminen. Tässä oltaisiin aika sekaisin koko perhepiiri, jos arki olisi yhtä karseaa.

Toisaalta olen oppinut käyttämään aikaani myös muuhun, kun tietokoneen näpyttelyyn. Vaikka syksy tuntuu oudolta ilman opintoihin paluuta, tuota ruudun tuijottelua ei tule ikävä. Lähinnä kaipaan sosiaalista verkostoani, mikä jäi Viikkiin vielä pakertamaan opintojensa pariin minun muuttaessa mettään. 

Se mihin tällä haavaa hukkaan neidon päikkäriaikaa, on käsityöt. Neulon, korjausompelen lastenvaatteita ja suunnittelen ompelutöitä opiston käsityökerhoon. Ei hyvä.

Käsityöt ovat ihan vihonviimeinen villitys imettävälle mammalle. Se aika, minkä ennen käytin keppijumppaan ja venyttelyyn, palaa nyt sohvan nurkassa neulan tai puikkojen kanssa nykertäessä sillä seurauksella, että hartiat ovat kohta täysin kuoliossa. En ole saanut itseäni näin pahasti jumiin edes koneen äärellä gradunteossa odotusaikana, vaikka silloinkin kudoin ja virkkasin joutilaat hetket. 

Minulta kysyttiin taannoin mitä tarkoittaa imettäjän ryhti. Se tarkoittaa sitä, ettei ryhtiä ole. En enää edes muista kuinka taakse hartioiden kuuluisi päästä, saati saa niitä sinne paikallensa. Ja tähän ei ole syynä liian isot tai huonosti kiinnittyneet utareet, vaan toi reilu 7 kg kääryle, jota pitää nostella ja pidellä tissin ulottuvilla. (plus surkastuneet vatsalihakset, jotka eivät jaksa tukea keskivartaloa)

Jalostajille tiedoksi, että roikkuvan mallinen utare on toisaalta ihan hyvä. Se säästää kummasti hartijoita, kun ei tartte pidellä mukulaa ihan niin korkealla. Tuskin se menoa haittaa viidennen poikimisen jälkeen, vaikka utare roikkuisi jo kintereen alapuolella. Saa sen sitten rullattua liiveillä nippuun.

Vaikka rättikässä on tämän syksyn ykkösharrastus, innostus hiipuu todennäköisesti siinä vaiheessa, kun neito alkaa liikkua itsenäisesti ja syödä nuppineuloja. Kutominen loppuu sitten kun lankakerät häviävät parempiin suihin ja puikoilla tökitään kohti silmiä.

Luojan kiitos meillä ei ole tulipesiä nykyisessä kodissamme. Mun suosikkiharrastuksiin kuului mukulana avotakan tutkiminen ja tuhkan syönti. Banaani tuhkadipillä oli ehdoton ykkönen. Ilmankos mun lopputyökin käsitteli kivennäis- ja hivenaineita, kun olen päässyt niiden makuun jo miltei äidinmaidossa. 

Ihan vaan jännityksellä odotan mitä meillä syödään ensimmäisenä, kun neito oppii laittamaan suuhunsa muutakin kuin käsiä ja varpaita (kyllä, nekin taittuu jo hienosti suuhun asti kunhan saa kestovaipan pois tieltä).

Puss och Kram!

Asioita, joita et halunnut tietää synnytyksestä

Ihan tähän ajatusvirran ja vuodatuksen alkuun on parasta mainita, että jos olet hieho-henkilöitä, joka koskaan ikinä aikoo hankkia lapsia ja synnyttää ne alateitse, lopeta lukeminen saman tien. Samoin jos et satu pitämään huonoista kauhuelokuvista, joissa mässäillään verellä ja brutaalilla väkivallalla, lopeta lukeminen. Ja jos musta huumori ei ole sinun juttusi, suosittelen vaihtamaan välilehden iltapäivälehtiin. 

Syy miksi kirjoitan synnyttämisestä, on sama kuin blogin kaikissa muissakin teksteissä. Minulla on aiheesta sanottavaa, jota en ehkä koskaan sanoisi ääneen kahvipöytäkeskusteluissa. Blogiin on helppo avautua ja kärjistää, koska vastuu siirtyy lukijalle ilman että minun tarvitsee seurata vieressä reaktioita. 

Mitä kukaan poikinut nainen ei kerro ensikolle etukäteen?

Ponnistusvaihe sattuu ihan s******sti riippumatta siitä mitä myrkkyjä synnyttäjään pumpataan avautumisvaiheen aikana. Vesimelonin punnertaminen parsinneulan reijästä on hyvä ajatusleikki synnytykseen valmentautuessa. Pitää vaan muistaa, että se vesimeloni ei jousta eikä mene rikki. Kyllä se on se parsinneula joka venyy, joustaa ja lopulta repeää reunoistaan. Naiset eivät kerro tätä sinulle etukäteen. Hymistellään vain, että kyllä se hyvin menee ja lopulta siinä on se palkinto sylissä ja sitten kaikki kipu unohtuu. Ja eihän se sitten lopulta niin paljoa satu. -Kyllä sattuu.  

Ei tule lasta eikä paskaa

Synnyttäneenä alan ymmärtää tuota sanontaa. Ensikkona ja täydellisessä huumepökkyrässä en todellakaan tiennyt mitä lihaksia pitää käyttää että saataisiin tuo ensimmäinen pihalle ja lopputulemana oli vain keko kakkaa synnytyspedillä. Mutta sitten kai olisi ollut tosi paha tilanne, jos ei olisi saatu aikaan ei lasta eikä edes sitä paskaa?

Kotieläintieteilijänä tietenkin osaan ajatella paskan hyviä puolia, sillä lapsihan saa siinä kikkare otsallaan äidin hyvälaatuista bakteeriflooraa kehollensa ja siten vahvan vastustuskyvyn heti syntymästä. Mutta entä jos se äidin paska on ihan paskaa ja lapsestakin tulee sairas kakkakylvyn myötä? Siitä aiheesta en löytänyt tutkimusdataa.

Minä en sitten ainakaan ole sellainen huutava ensikko

Navetalla on tullut seurattua poikiminen jos toinenkin ja aina ne ensikot huutaa niin kauheasti eikä ole heti hoitamassa vasikkaansa. Ihan selkeästi siis huonoja äitejä. Mutta kyllä ne vanhat lehmät osaa. Jennikin punnersi tyynesti kaksi kappaletta 45-kiloisia sonneja maailmaan samalla kertaa ja hoiti molemmat mahtavan hyvin ilman mitään ylimääräistä älämölöä. Ähkäisy vain ja pojat oli maailmassa. Okei Jenni ehkä myöhemmin päätyi teurasautoon kun ei koskaan toipunut kaksostiineydestään, mutta se nyt on sivuseikka.  

Minä pyrin samanlaiseen tyyneyteen kuin Jenni-lehmä. Vähän aikaa (puolisen tuntia) teputetaan karsinaa ympäri, sitten pannaan maate nurkkaan ja ähkäistään mukula ulos. Tuskin mitään kivunlievitystäkään tarvitaan, kun ihan vaan tyynesti ja rauhallisesti otetaan koko homma. 

Paskan marjat sanon minä. Ensinnäkin tuo tyyni hännän nostelu ja karsinan ympäri teputtelu kesti omalla kohdallani puolitoista vuorokautta ja sinä aikana ehdittiin jo käyttää kaikki mahdolliset kivunlievitysmömmöt mitä kotoa ja synnytyssalin kaapeista löytyi. Jopa se selkäydinkanavaan lykättävä epiduraali, jota en ainakaan halua kun en tykkää piikeistä. Siinä tilanteessa olisivat saaneet mennä vaikka moottorisahalla selkäytimeen, ihan yksi lysti kunhan sai kipua pois. 

Ja sitten se kaksi ähkäisyä ja lapsi on maailmassa? 45 min täyttä huutoa ja parkua ja totaalinen uskon loppuminen, kun välilihan ratkeilua lukuunottamatta mitään ei tunnu tapahtuvan. Ja siinä vaiheessa, kun näet sivusilmällä fiskarsien välähdyksen tekee mieli vain juosta pakoon ja äkkiä, vaikka pääkoppa oli kipulääkityksistä niin sekaisin ettei suoraan käveleminen onnistunut. Samanlaisilla fiskarseilla puhkottiin yläasteen biologian tunnilla kaloilta silmiä ja leikeltiin mahoja auki suolten tutkimista varten. Minä pistin parini tekemään koko homman ja huolehdin astioiden tiskauksesta lopuksi, koska minua inhotti leikata eläimen näköistä otusta palasiksi.

Luojalle kiitos osaavasta synnytyssalihenkilökunnasta

Ihan jo ensinnäkin siksi, että he olivat tomeria ja komensivat tämän hiehon ponnistaa loppuun asti siinäkin vaiheessa, kun oma usko touhuun loppui vallan. Toiseksi sen takia, että he osasivat oikealla hetkellä ottaa fiskarssit esiin, leikata vauvalle lisää tilaa ja välttää näin suuremmat vahingot kallisarvoisessa alapäässä. Ja kolmanneksi siksi, että he kaiken sen jälkeen saivat kursittua minut kasaan tosi nätisti. Äitini kysyi jälkeen päin, että kai pyysit ompelemaan nätimmäksi mitä oli ennen. Eipä tullut siinä hetkessä mieleen, mikä jälkeenpäin tietenkin vähän harmittaa. Pitää muistaa ensi kerralla.

Poikimisen jälkeisissä höyryissä oli karseaa luettavaa verkossa, kun joku päätti avautua metoo-henkeen kauheista synnytyssalikokemuksistaan ja ikävistä hoitajista. En todellakaan pysty allekirjoittamaan mitään näistä äitien syytöksistä. Meillä oli maailman ihanimmat, osaavimmat ja mukavimmat kätilöt ja lääkärit ja anestesiahoitajat ja ketä ikinä siellä salissa kävi sen reilun vuorokauden aikana meitä hoitamassa. Ei se ole niiden hoitajien vika että synnyttäminen on ihan perseestä ja todella vaarallista hommaa (ennen vanhaan naisten ja lasten suurin kuolinsyy). 

Nykyään on hirveän paljon keinoja ja osaamista ja sen takia me jäädään niin usein henkiin syntymästä ja synnytyksestä. Me taidetaan olla vaan niin totaalisen vieraantuneita perusbiologiasta, ettei enää ymmärretä synnyttämistä tapahtumana tai sen riskejä. Itsekin monta lehmää poijittaneena ajattelin, että kyllähän se siitä menee omalla painollaan. Unohdin vaan sen pikkuseikan, että poikivat lehmät ovat jalostuksen tulosta. Ne jotka eivät pysty poikimaan, ovat jo poistuneet keskuudestamme monta sukupolvea sitten. Ihmisellä tuo sama ei enää päde, kun osataan jo pelastaa haastaviakin tapauksia lääketieteen avulla. 

Ja kyllä, ensikko huutaa aina, oli se kaksi- tai nelijalkainen. Mutta se on ihan okei. Kyllä sairaalasta korvatulppia löytyy jos kätilöltä alkaa kuulo kaikota.

Paska äiti-fiilis

Kyllä, tämäkin tuli koettua jo synnytyssalissa. Siinä vaiheessa, kun on valvottu pari vuorokautta putkeen ja se lapsi on vihdoin saatu ehjänä ja terveenä syliin, pitäisi kai olla maailman onnellisin ja rakastavin äiti? Minä olin maailman väsynein ja olisin halunnut vain nukkua. Ja taisin siinä nukahtaakin ja tietenkin kannoin siitä heti huonoa omaatuntoa, koska minunhan olisi heti kuulunut nousta hoivaamaan vauvaa. Nuolla se puhtaaksi ja auttaa ylös utareelle. Jep, huonoja äitejä nuo ensikot.

Mutta on se hyvä, että tuo tuonne tulee tutuksi jo heti alkuunsa, koska siitä me äidit emme pääse eroon kai koskaan.

Isät synnytyksessä

Isiä ei ole ennen vanhaan päästetty synnytyssaliin. Enkä ihmettele yhtään. On se sen verran karseaa touhua, ettei miespolojen psyyke välttämättä kestä. Onhan sitä aina siat teurastettu kotona, mutta saman touhun katseleminen oman rouvan alapäässä voi viedä halut joksikin aikaa. Ilmankos nykyään syntyvyys on niin pientä, kun isät pääsee saliin seuraamaan mitä siitä hauskanpidosta seuraa. 

Ja pakko mainita armaan aviomieheni kommentti tähän väliin, että eihän se (ällötys) eroa normi työkeikasta. Enemmän kuulemma ällöttää kaivella mätiä vessa perustuksia viemärivuodon jäljiltä, kun seurata synnytystä. Mun naiseuttani hivelee, etten ole yhtä ällö kun paskavuoto talon perustuksissa. 

Naiseus

Synnyttäminen on naisten hommaa, eikä naiseus todellakaan ole mitään kiiltokuvaeloa. Jokainen menkkahirviö ja sellaisen kanssa elävä tietää, ettei nainen ole mikään kaunis, viehkeä ja steriili otus 24/7. Mutta jotta me naiset voimme tuntea itsemme vahvoiksi, kauniiksi ja viehkeiksi, me tarvitsemme jonkun joka näkee meidät sellaisena. 

Synnytyksen jälkeen tämä korostuu entisestään. Roikkuva maha, jossa on kirkuvan punainen tiikerinraitakuviointi nahkakerrosten ratkeilun jäljiltä, muodottomaksi turvonnut alapää, joka vuotaa erinäisiä eritteitä viikkotolkulla poikimisesta niin ettei perus ruokakaupan isoimmatkaan naisten vaipat pidä housuja puhtaina ja tunnetilojen seilaaminen laidasta laitaan hormonimyrskyjen seurauksena eivät ainakaan edesauta kauniin naisellisuuden löytymistä uudelleen. Sen sijaan puoliso, joka ei takerru mainittuihin pikkuseikkoihin, vaan näkee naisensa edelleen yhtä kauniina ja ihanana ja tutun hankalana kun ennenkin, on voimavara, jonka avulla joskus sitä vielä tuntee itsensä ihmiseksi ja jopa naiseksi. 

Luojalle kiitos oksitosiinista

Iltapäivälehdet ja kansa tuntee tuon tökötin paremmin yhtenä mielihyvähormoneista ja se on äitien mielenterveyden pelastus. Sen lisäksi, että se saa maidon virtaamaan, se painaa armeliaasti unholaan kaiken sen kivun ja kärsimyksen mitä poikimiseen liittyy. Jäljelle jää vain vaaleanpunainen vauvakupla, jossa vietetään niin kauan, että kroppa oikeasti jaksaa taas toimia ilman hormonaalista huumetta. En tiedä vieläkö tuo oksitosiini virtaa valtoimenaan, mutta ainakin minulla on vielä aika kivaa vauvakuplassamme.

Lähtisinkö samaan poikimaruljaan uudestaan?

En todellakaan!! Mutta onneksi sanovat, että ensimmäinen on aina se vaikein ja seuraavat poikimiset menevät jo melkein itsellään. Ihan niin kuin Jenni-lehmällä. (eikä taaskaan muisteta mitä Jenni-lehmälle kävi pian poikimisen jälkeen). Ja tässäkin on varmasti taas joku synnyttäneiden naisten yhteinen salaliitto, että ei kerrota kenellekään kuinka kauheaa se synnyttäminen on sillä toisellakin kerralla kun eihän muiden -varsinkaan äitiydestä haaveilevien- korvat sitä kestä. 

Eli todellakin aijon vielä hankkia lisää lapsia ja synnyttää ne kaikki alateitse, jos vain mahdollista. Salaliitoista huolimatta. 

Kauhukertomuksen loppu

Tätä tarinaa en uskalla julkaista heti kärkeen, vaikka sen kirjoitin ensimmäiseksi. Syyt ovat tietenkin hieman itsekkäästi huomionhakuisuus ja lukijoiden kalastelu. Tahdon, että joku lukee juttujani, enkä halua pelästyttää lukijoita näin radikaalilla aiheella heti kärkeensä. Vaikka syntymästähän me kaikki ollaan alettu. Jos ei välttämättä halua kaivella vielä varhaisempia vaiheita alkionkehityksestä esiin.

Puss och Kram!

Kantoliina

Kantoliinamamma täällä hei! 

Kantoliinailulla on edelleen jonkinlainen ekohippi-leima. Kantaminen on kai suoraan apinaesi-isien peruja ja siksi jotenkin poissuljettu tapa jakkupukuamammojen keskuudessa. Jakkupuvun kanssa voi kyllä olla haastavaa liinailla, ellei takin alla ole imetyspaitaa tai riittävän isoa kaula-aukkoa, mistä saa utareen puolikkaan pihalle ilman että pitää nostaa helmaa. Paidan helman nostaminen ei onnistu, kun siinä on muutama kierros trikooliinaa päällä.

Ja ei, kantoliinaa ei käytetä imettäessä. Se on sula mahdottomuus noin pienen kanssa. Mutta nälkä iskee aina tasaisin väliajoin, jolloin on kätevämpää pystyä imettämään liina kiedottuna oman kropan ympäri, kuin irrotella ensin vauva liinasta, sitten liina itsestä ja sen jälkeen etsiä se utare ja tarjota teatraalisesti praakuvalle lapselle, jonka mielestä tähän kaikkeen kului aivan liikaa aikaa eikä hän enää suostu syömään. 

Meillä on käytössä Myllymuksujen trikooliina. Tämä oli aikataulu- ja budjettiratkaisu ja olen ollut enemmän kuin tyytyväinen. Kuvittelin että me lähdemme liinalainaamoon vuokraamaan kudottua kantoliinaa ja sitten ostamme oman jos se on hyvä ja käytämme sitä sitten kouluikään asti. Trikooliinaa kun ei voi käyttää isolla lapsella. Muutama huomio tähän väliin:

1. Emme asu enää Helsingin keskustassa, lähimpään liinalainaamoon on tunnin ajomatka suuntaansa. Plus Tampereen helen ratikkatyömaa, minkä takia koko kaupungin liikenne on aivan sekaisin, ei sinne.

2. Kudottu liina maksaa aina satasen ja sen kietominen on rakettitiedettä (turhan kallis investointi jos jää sitten käyttämättä)

3. Trikooliinaa voi käyttää vielä parivuotiaalla, olettaen että lapsi silloin vielä suostuu istumaan liinassa. Tuskin, jos neito tulee yhtään sukuunsa. Hän juoksee silloin jo itse. Toiseksi 2-vuotias painaa jo niin paljon, etten minä ainakaan jaksa retuuttaa häntä pitkiä aikoja liinassa. Turha siis ostaa tässä vaiheessa liinaa jota voi käyttää kätevästi ikuisuuden.

4. Vastasyntyneelle trikooliina on mukavin ja ehkä helpoin vaihtoehto

5. Me asutaan melko lähellä Myllymuksujen myymälää, missä he myy verrattain huokealla hinnalla kotimaisia trikookantoliinoja. Värejä löytyy niin paljon, että varmasti löytyy mieluisa.

6. Trikoo on oikeastaan tosi mukava ja kevyt materiaali kieputtaa pieni lämpöpatteri kiinni mahan päälle.

Olkoon liinailu ekoilua tai ei, se on älyttömän kätevää kylillä. Varsinkin, kun meillä täällä maalla ei aina ole vaunujen päästäviä kulkureittejä (kaikenmaailman kesätapahtumat, missä parkkeerataan autot heinäpeltoon ja jalankulkureitit on enemmän tai vähemmän varustettu ojien yli hyppimisellä.) ja toisaalta sen takia, ettei meidän taloudessa ole sellaista ylikätevää autokoppa-vaunuhybridiä, missä autokopan saisi kiinni vaununrunkoon. Neito painaa jo niin paljon, ettei millään jaksa kantaa häntä autokopassa pitkiä matkoja ja lisäksi hän inhoaa vaunuja. Pääsee pienemmällä älämölöllä kun nostaa hänet autosta liinaan kuin vaunuihin.

Liinailu kerää katseita ja huomiota missä ikinä liikutaankin. Vaunuissa vauva saa nykyään olla aika rauhassa, eikä kukaan vastaantuleva täti pysähdy ihastelemaan vaunuja. Sen sijaan liinassa olemme turistinähtävyys, eikä kotikaupassa välty ihastelevilta kommenteilta. Lieko liinailu vielä jotenkin uutta täällä peräkylillä, tai sitten neito on vaan paremmin näkösällä liinassa. 

Jos olen itse mörrimöykky-tuulella, eikä kaupassa käynti oikeasti kiinnostaisi yhtään, mutta on vaan pakko, on parempi jättää liina kotiin ja mennä kärryillä. Silläkin uhalla että neito parkuu koko kauppareissun. Saadaan ainakin olla ihan rauhassa, kun kaikki kiertää kaukaa ja vain paheksuu syvästi äänekästä lasta ja huonoa äitiä. Mutta silloin kun haluan ylpeästi olla mamma ja ihastella mummujen kanssa vauvaa, liinan kanssa huomio on taattu ja kädet ja ostoskärryt vapaat itse kauppa-asiointiin. 

Neito viihtyy hyvin liinassa ja on se minustakin kivaa. Näkökenttä on hieman rajallinen, kun hänen päänsä on edessä, mutta kädet ja jalat ovat vapaat tekemään asioita. Lenkille en lähtisi liinan kanssa. Selkä- ja vatsalihakset eivät ole vielä odotuksen jäljiltä niin rautaisessa kunnossa, että jaksaisin kannatella 6,5 lisäkiloa eturepussa pitkiä matkoja. Mutta kesätapahtumissa, kaupassa ja kotosalla hääräillessä liinailu on parasta. Tehtiinpä hänen kanssa terassiakin, kun ei kelvannut vaunukoppa ja mamma ihan välttämättä halusi lähteä isin avuksi terassityömaalle. 

Liinan sidonnan oppii tekemällä. 5. kerran jälkeen ei tarvitse enää youtube-videota malliksi sidonnan tekemiseen ja ajan kanssa oppii tekemään kerrasta sopivan kireyden liinan eri kierroksiin. Trikooliina sidotaan Kietaisuristi 2-nimisellä sidonnalla (KVG, jos haluat tarkemmat ohjeet tähän) ja se on siitä näppärä, että ensin solmitaan liina kantajan (eli meillä äidin) ympärille ja sitten napataan lapsi kyytiin myöhemmin. Kauppareissuun lähtiessä voin kietaista liinan jo kotona ympärilleni ja parkkipaikalla kaapata vain lapsen kyytiin autokopasta. Hyvällä tuurilla hän ei edes herää välillä. 

Kudotulle liinalle on sitten olemassa ainakin sata erilaista sidontamallia, mutta niin pitkälle ei mun motivaatio riitä (ainakaan vielä). Ja trikooliina on siitä helppo, ettei sen kanssa saisi käyttää kuin tuota yhtä sidontaa, koska se on kaikista tukevin tapa sitoa ohut venyvä kangas.

Kantoliinaharratajat varoittelevat, että tähän lajiin hurahtaa ja kohta erilaisia liinoja ja sidontatapoja on kymmenittäin käytössä. En ole ihan niin perillä lajissa, että olisin varsinainen Harrastaja, mutta arkipäivän liinailija kylläkin. Ja sitä suosittelen muillekin mammoille, joilla on sata ja yksi pikkuhommaa tehtävänä ja kädet olisi siihen kauhean kivat apurit.

Puss och Kram!

Kirja

Nyt on aika laittaa rasti seinään. Olen lukenut kokonaisen kirjan. Oikeastaan ihan kokonaista kaksi kirjaa. Sellaisia kirjoja missä ei puhuta lehmistä (paitsi toisessa kyllä puhuttiin), ei käsitelty ruokavalioita tai lisääntymiskäyttäytymistä (paitsi ehkä ihan pintapuolisesti), eikä tavoitteena ollut oppia tai sisäistää mitään tenttipaperiin oksennettavaa tietoa. Olen siis lukenut kaksi kaunokirjallista teosta alusta loppuun. 

En muista koska viimeksi olisin jaksanut lukea kirjallisuutta. Jokunen novelli on saattanut maistua koulutyön lomassa, mutta ei mitään sen pidempää. Keskittymiskykyni pitkiin tarinoihin on ollut oravan luokkaa, joten lähes jokainen aloitettu kirja viimeisen viiden vuoden aikana on jäänyt kesken. 

Jokunen tovi sitten päädyimme neidon kanssa kirjastoon kuluttamaan aikaa ja maastullin lukemisen jälkeen eksyin kirjojen pariin. Hieman yllätyin, kun kirja imaisi oikein kunnolla maailmaansa ja oli ihan pakko lainata se kotiin mukaan. 

Mukulana oli parasta uppoutua kirjoihin, lukea koko teos yhdeltä istumalta ja todeta kellon olevan puoli neljä aamuyöllä. Seuraavan aamun puoli seiskan herätys ei ahdistanut, olihan siinä loppuviikko aikaa nukkua. Nykyään saisi olla melko hyvä kirja tai aivan liikaa kahvia alkuillasta, jotta kykenisin valvomaan yötä myöten kirjan takia.

Neidon kanssa lukeminen on oma lukunsa. Hyvä kirja imaisee niin täydellisesti maailmaansa, että neito saa raakkua jo aika lujaa ennen, kun pääsen irti kirjasta ja sosiaalisen vauvanviihdytysvaihteen silmään. Silloin kun neito heräillee hissukseen päiväunilta, havahdun intensiiviseen tuijotukseen, kun hän yrittää hahmottaa onko mamma tässä maailmassa enää lainkaan vai täysin tavoittamattomissa kirjansa kanssa. 

Kaunokirjallisuutta eletään tunteella. Hyvä kirja hykerryttää ja naurattaa ääneen (mikä oli kamalan noloa, kun mukulana luettiin äidinkielen tunneilla hiljaa luokassa) tai toisaalta pistää ajattelemaan ja synkistelemään jotakin rankkaa aihetta. Tuo synkistely ei ole hyvä juttu vauvan kanssa, varsinkaan kun meidän neito on todella tarkka ilmapiiripuntari ja mielialamagneetti. 

Toinen kirjoistani oli tällainen synkistelykirja ja se aiheutti mammalle väsymyksen sekaisia mietiskelyhetkiä ja lapselle itkupotkuraivareita, kun äiti vaan mökötti. Ei jatkoon. Onneksi toinen kirja (Avioliittosimulaattori, Veera Nieminen), sai aikaan lähinnä hihitystä ja mahapomppulinnan neidolle. Tuollaista kevyttä ja hilpeää tekstiä voi vauvan kanssa lukea ilman negatiivisia lieveoireita. Positiivisina oireina ilmeni lähinnä hyvää tuulta ja äidille taas uutta virtaa vauva-arkeen. 

Kirjoja on hyvä lukea, mutta ne pitää valita oikein. Jos haluaa voimaantua kaunokirjallisuuden äärellä, ei saa valita synkkiä tarinoita ja murheellisia loppuja. Kielen pitää olla niin hyvää, ettei se harmita ja juonen tulee olla sopivan heppoinen, jotta aivokapasiteetti ei ylirasitu.

Tarvittaessa voi mennä neidon kirjahyllylle, jos omat teokset alkavat olla liian raskastempoisia. Hän sai juuri serkulta lainaan hienon opuksen, missä oli ainakin krokotiili ja seepra ja norsu. Muuta teoksessa ei sitten ollutkaan, mutta eipä pääkoppa pääse rasittumaan juonen käänteistä.

Puss och Kram!